— Entä rouva Marboy?
— Hän on käynyt täällä herra Genesvrier'n luona. Tiedän sen siksi, että olin täällä silloin. Minä luulen, että heillä oli jonkunlaista sanasotaa keskenään.
— Hyvä on, se asia kyllä järjestyy. Mutta olkaa niin kuin ei minua täällä olisikaan; jatkakaa työtänne.
— Kaikki on valmista, neiti, olin juuri pois lähdössä.
— No niin, lähtekää vain, minä jään odottamaan herra Antoinea.
Hän puki päällysmekon poikansa ylle, sanoi minulle hyvästi ja lähti.
Olin yksin Antoinen luona, tuossa pienessä huoneustossa, jossa olin viettänyt hänen kanssaan niin monta suloista ja työteliästä hetkeä, jonne olin tuonut rakkautta ja jättänyt tuskaa. Kuten ensimmäistä kertaa täällä käydessäni kauan sitten loi nytkin kirkas maaliskuun päivä korkeiden ikkunoiden täydeltä huoneeseen valoaan. Parvi varpusia sirkutti pappilan puutarhoissa. Suuri kuparinen lamppu seisoi täytettynä työpöydällä; päällekkäin kasatut kirjat loistivat silmiin erivärisin selkämystöin. Mustalla marmori-uunilla vääntelehti Michel-Angelon Orja tuskaisin jäsenin vastapäätä ruskeisiin kehyksiin suljettua Melankoliaa, joka oli laskenut lepoon raukeat siipensä ja unelmoi, putkiloista ja rautayrteistä punottu seppel päässään.
Luostarin rauha vallitsi täällä, tuollainen hiljaisuus, jota niin rakastin ja joka on sovelias opiskelulle, unelmoimiselle, suuren rakkauden kätketylle salaisuudelle. Millä sisäisellä, sykähdyttävällä ilolla näinkään taas edessäni nuo ruskeat tammiset huonekalut, vihertävät seinäpaperit, nuo raikkaat olkimatot kuluneella lattialla! Kauan, kauan odotin. Aurinko jo laski. Kello löi kuutta Saint-Etiennen kellotornissa.
Vihdoinkin työnnettiin avain avaimenreikään, kuului askeleita, ovi avautui ja kynnyksellä, edessäni, näin Antoinen.
Hän pysähtyi kuin puusta pudonneena. Olin rientänyt häntä vastaan, mutta en saanut suustani ainoatakaan sanaa. Me seisoimme siinä vastatusten, mykkinä syvässä äänettömyydessä, jossa olisimme voineet kuulla toistemme sydämen tykinnän.