— Mitä on tapahtunut, Hellé? kysyi hän vihdoin äänellä, jota ei ollut tuntea… Voinko jollakin tavoin auttaa teitä? Puhukaa vapaasti.
— Olen ollut Parisissa jo neljä päivää… En ole uskaltanut tulla, enkä tahtonut kirjoittaa… Tänään vihdoinkin…
Huolestunut ryppy näkyi hänen otsallaan. Hän laski hattunsa pöydälle ja istuutui viereeni.
— Puhukaa. Olen kokonaan käytettävissänne, huolimatta julmasta, selittämättömästä vaitiolostanne, josta en ole tiennyt mitä ajatella. Mutta olkoon asianne mikä hyvänsä, muistakaa, että olen ystävänne.
Ajatellessani, millaisia kärsimyksiä olin mahtanut tuottaa hänelle, oli sydämeni pakahtua noiden hienojen ryppyjen uurtamain, äänettömäin tuskan-öiden, ankaran hellittämättömien työpäiväin, salaisen kärsimyksen näytelmän kalventamain, stoalaisten kasvojen edessä.
— Hellé, jatkoi hän lempeästi, olen kuullut kerrottavan ihmeellisiä asioita… Olette purkanut kihlauksenne Clairmontin kanssa?
Nyökkäsin myöntävästi.
— Rouva Marboy kertoi siitä minulle, mutta en käsittänyt mitään niistä lisäyksistä, joilla hän koristi kertomustaan… Hän melkein suoranaisesti syytti minua siitä, että olin muka tullut teidän molempain rakkautenne väliin, yllyttänyt teitä kapinaan. Hän puhui salaperäisin vihjauksin eikä nähtävästi sanonut minulle kaikkea, mitä hän ajatteli. Mitään muuta en tiedä, Hellé. Marie Lamiraultilta sain kuulla sen, että olitte matkustanut pois. Lukemattomia kertoja olen ollut kiusauksessa kirjoittaa teille; mutta te olitte luvannut lähettää minulle kirjeen, jota ei kuitenkaan saapunut, ja, minun täytyy tunnustaa se teille, olen pelännyt… Ah, olen elänyt nämä kolme kuukautta kuin painajaisen alla, ystävä raukka!
Kyyneleet nousivat silmiini. Hän katsoi minuun äänettömänä.
— Te itkette, sanoi hän. Mitä olettekaan tehnyt, varomaton tyttönen?
Mikä oikku sai teidät särkemään onnen, jota epäilemättä nyt murehditte?
Te itkette, siis rakastatte vielä ja arvaan…