Pudistin päätäni.
— Ah, teillekin, sanoi hän tuskaisesti hymyillen, jota minä luulin niin viisaaksi ja voimakkaaksi, tuottaa rakkaus lapsen suruja. Te nurkuilette omalle sydämellenne… Mutta mikä teidän on, Hellé? Teidän on siis niin kovin vaikea olla! Ettekö voi puhua? No niin, itkekää, jos se tekee hyvää teille. En kysele teiltä sen enempää. Tiedän vain, että olette onneton ja että tahtoisin teitä lohduttaa. Enkö ollut ennen paras ystävänne? Kuinka te olette kalpea ja laihtunut, lapseni!
Mielenliikutuksen järkyttämänä, poissa suunniltani, tietämättä enää, mitä sanoa, peitin kasvoni käsiini. Hän siirsi ne sivulle ikäänkuin rohkaisten minua puhumaan, ja hänen kasvoiltaan hohti rakkauden ja säälin kirvelevä kauneus. Me vaikenimme molemmat, mutta yrittäessäni pehmeän avuttomalla, harkitsemattomalla liikkeellä kääntää päätäni poispäin, osuin Antoinen olkapäihin, johon punastuen nojasin otsani.
Hän kuiskasi:
— Hellé…
Tunsin koko hänen ruumiinsa vapisevan… Hänen kätensä laskeutui hiljaa hiuksilleni isällisesti ja rauhoittavasti.
— Kertokaa minulle kaikki, ystäväni! (Hänen matala äänensä vapisi hiukan.) Minä en ole lainkaan muuttunut. Toivon kaikesta sydämestäni, jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen näkeväni teidät onnellisena. Eikö setänne uskonut teitä minun hellään hoivaani?… Tiedätte, etten kanna mitään kaunaa… ja että rakastan teitä aina… Ja juuri sentähden, että rakastan teitä, otan osaa teidän hätäänne. En voi nähdä teidän itkevän, se koskee minuun, ja kuitenkin! Nähdessäni noiden kyyneleiden, jotka vierivät toisen vuoksi, noiden kyyneleiden, jotka polttavat minun sydäntäni, vuotavan täällä, minun luonani, tunnen, ah Hellé, samalla jonkunlaista katkeraa, kummallista iloa! Se, että olette rientänyt tänne tuskanne hetkellisessä puuskassa, todistaa, etten ole tullut teille vieraaksi. Voi, pikku raukkani, olen kovin kykenemätön ja taitamaton teitä lohduttamaan. Osaan niin huonosti puhua. Sanat jättävät minut pulaan… Hellé, Hellé, tekö siinä todella olette? En tahdo voida uskoa, että olette luonani… Huomenna, kun olette unohtanut surunne ja nuo kyyneleet, sekä sen, joka ei rohjennut niitä pyyhkiä, sulkeutuu iäksi yksinäisten unelmieni kehä. Olen etsivä teitä täältä asunnostani, jossa en enää uskonut teitä näkeväni… jonne varmaankaan ette enää koskaan palaa… Ja olen kärsivä! Valitettavasti olen vain pelkkä ihminen ja minullekin ovat tuttuja nuo epätoivon hetket, jotka murtavat miehekkäimmänkin rohkeuden, lujimmankin tahdonvoiman… Mutta olenhan taas saanut nähdä teidät, ystävä. Olen puristanut noita pieniä kätösiä, hivellyt noita vaaleita hiuksia… Ah, itkekää kauan, olkaa kauan noin… jospa tietäisitte… Elämä, tuo armoton elämä, lahjoittaa minulle tässä lyhyessä hetkessä enemmän kuin uskalsin siltä pyytääkään!
Kyyneleeni, jotka eivät enää olleet katkeria, vaan suloisia, vierivät yhä, pitkittäen Genesvrier'n erehdystä. Minun mielenliikutukseni tarttui vähitellen häneen; hänen rakkautensa purkautui ilmi epätahallisiin tunnustuksiin, joiden ennentuntematon sävy hämmästytti minua.
Emme kumpikaan ajatelleet enää mitään selityksiä. Sydämissämme liikkuvien tunteiden uutuus, Antoinen intohimoiset sanat, hänen äänensä, katseensa ja kosketuksensa saivat minut kuin huumauksen valtaan. »Tämäkö siis on tuo tyyni Genesvrier?» sanoin itsekseni, huomaamatta, että hän olisi voinut minulle vastata: »Tämäkö siis on tuo kylmä Hellé?»
Kohotin pääni, katseemme kohtasivat toisensa…