— Antoine, te rakastatte minua vielä, rakastatte yhä edelleen!
Huuliltani pääsi tämä riemun huudahdus, jota hän luuli naisellisen turhamaisuuden purkaukseksi. Se loukkasi hänen ylpeyttään. Hän kalpeni, hänen huulensa puristuivat yhteen:
— En luullut, että se voisi tuottaa teille niin suurta iloa!
Hän päästi irti käteni, jota en vetänyt pois. Silloin vaivuin polvilleni ohuelle olkimatolle ja kuiskasin hymyillen kyyneleitteni läpi:
— Ettäkö en iloitsisi rakkaudestanne, Antoine, ah, voitteko sitä epäillä! Katsokaa minua tarkkaan! Ettekö näe levottomuuttani, häpeääni, iloani?… Kuinka voisin ilmaista sen, mitä tahtoisin sanoa? Ettekö enää osaa nähdä sydämeen? Älkää pyytäkö minua selittämään yksityiskohtia, jotka saatte tietää myöhemmin, huomenna, sitten kun meillä on aikaa puhua muista… Mitäkö on tapahtunut?… Oh, se on hyvin yksinkertaista: luulin rakastavani miestä, joka oli miellyttävä, heikko, häilyväinen ja kevyt. Elämän koetuksissa näyttäytyi hän olevan mitätön luonne, matelevainen voimakkaiden edessä, epäoikeudenmukainen, itsetiedoton, valmis halpamaisiin sovitteluihin, jotka minusta olivat tuomittavia… Huomasin, että olin rakastanut hänessä omaa mielikuvaani, hämärän ihanteeni kajastusta… Ja nyt olen katkaissut tuon hauraan siteen, joka yhdisti minut ventovieraaseen, nyt palaan teidän luoksenne, Antoine, yhdistääkseni, jos vielä sitä haluatte, menneisyytemme tulevaisuuteemme. Siinä yksinäisyydessä, jossa nyt olen elänyt kaksi kuukautta, olen päivä päivältä ajatuksissani tullut teitä lähemmäksi. Mitä siitä, jos tietämättömät ihmiset ovat teitä vähäksyneet ja kurjat luonteet teitä panetelleet! Totuuden vastustamaton voima on kirkastanut minulle teidän oikean olemuksenne: te olette suurempi kuin kaikki muut, minun korkean rakkaus-unelmani sankari.
Hän oli hämmästyksestä sanaton, uskaltamatta uskoa odottamatonta onnea, joka iski häneen kuin salama.
— Antoine, katsokaa minuun! Olen tässä teidän vieressänne ja tarjoan teille kyynelsilmin, ristissä käsin, kaikessa sydämen nöyryydessä sieluni, ruumiini, elämäni, rukoillen teitä liittämään minut elämäntyöhönne, nostamaan minut luoksenne, antamaan minulle anteeksi.
Hän huusi:
— Hellé, Hellé, jonka jo luulin kadottaneeni!… Ainoa, ikuinen rakkauteni!
Pimeys laskeutui huoneeseen. Se peitti yksityiskohdat, verhoten esineitten muodot harmaaseen, salaperäiseen huntuun, ikäänkuin irroittaen rakkautemme pois todellisuudesta. Aivan meidän lähellämme, sohvan päällä, luulin vielä erottavani pienen taulun, Albrecht Dürerin synkän enkelin, tuon voimakkaan ja vakavan Melankolian, jota aina olin tervehtinyt tämän huoneen suojelushengettärenä. Pimeys tiheni yhä: taulu katosi, vertauskuvallinen enkeli häipyi tummuuteen, jossa enää vallitsi vain yksi taivaallinen vieras, Rakkaus. Ja minä olin Antoinen sylissä. Hän puristi rajusti aaltoilevaa rintaansa vasten neitseellistä saalistaan, joka vihdoinkin oli alistunut ja voitettu. Nuo ennen niin läpitunkemattomat silmät, huulien auennut kukkeus, hiusten aaltoileva välke kuuluivat nyt hänelle. Hän itse säteili onnea, voimaa, uutta nuoruutta, sankarillisen sielunsa kauneutta, — pimeyden varjosta loistivat enää vain silmämme ja minä tunsin vihdoinkin löytäneeni sen, jota aina olin odottanut.