Hän johdatti minua läpi portaitten sokkeloisten käytävien antiikkisen taiteen suureen osastoon. Me harhailimme tyhjien salien viileässä hiljaisuudessa, kauniiden alastomien muotojen, pylväänpäiden, hauta-uurnien, muistotaulujen keskellä, jotka kertoivat muinaiskreikkalaisesta elämästä soinnukkaalla kielellään, jota jo ymmärsin. Vihdoin tuli näkyviini Milon jumalatar koskemattomassa kauneudessaan, katkonaisine jäsenineen, puhtaana kuin kaunis Sophokleen runo. Ja äkkiä kirkastui minulle koko tuo ylevä plastiikka, jota eivät mitkään kirjat eivätkä kaiverrus- ja veistosjäljennökset voi tarkalleen ilmituoda. Tunsin jälleen palaavani isänmaahani. Nämä ympärilläni kohoavat jumalat: Dianat lyhyissä tunikoissaan, nuoret Bakkhokset, Theban ja Deloksen Apollonit ruumiillistuttivat tutunomaisia vertauskuvia. Olin melkein heidän aikalaisensa, sillä minut oli ravittu attikalaisten kennojen hunajalla Gallian taivaan alla. Minun sieluni, maanpakoon tuomittuna kuten hekin, etsi heidän marmoristaan kajastusta kirkkauden maasta.
Kuukautta myöhemmin asetuimme asumaan Rue Palatinen varrelle erääseen puutarhan perällä olevaan, sangen rapistuneeseen sivurakennukseen. Ennen meitä oli siinä asunut Karl Walter, joka luovutti meille vuokrakontrahdin ja osan irtaimistoa. Pohjakerroksessa oli sali kolmine ikkunoineen, joiden valkoisissa puitteissa huomasi jälkiä kultauksesta, pieni ruokasali ja avara suoja, jota käytettiin kirjastona. Ensimmäinen kerros jakautui neljään huoneeseen ja niiden yläpuolella oli ullakkokomeroita. Minua pelottivat korkeat ja liian uudet kasarmit ja minä rakastin, juuri sen vanhuuden vuoksi, tätä surumielistä ja viehättävää asuinpaikkaa. Puutarha ulottui aina Rue Servandonille saakka ja sitä ympäröivät muurit, joissa köynnökset kiemurtelivat. Saint-Sulpicen tornit sulkivat näköalan. Keskellä nurmikkoa pulppusi suihkukaivo sammalen vihertämän kiven onkalossa ja aivan perällä pensaspyökkien keskellä seisoi tynkäjäseninen Amor-patsas, jonka pinnalle tuulessa huojuvat lehvät loivat valo- ja varjoleikkiä.
Kirjastohuoneen sisustus oli täsmälleen sama kuin Châtaigneraie'ssakin. Parthenonin friisi, rintakuvat ja harmooni olivat saaneet vanhat paikkansa ja olympialainen Pallas, joka oli päästetty ulos lasikaapistaan, seisoi korkean mustamarmorisen uunin päällä!
Joku ensimmäisen keisarikunnan entinen prefekti oli kalustanut tämän talon, ostettuaan sen eräältä emigrantilta. Sali punaisine haalistuneine silkki verhoineen oli komea ja arvokkaan näköinen. Siellä oli kaunis pronssinen pendyyli, kirjoituspöytä ja klavesini. Minun huoneeni oli kuin jäljennös jostakin vaskipiirroksesta: puinen vuode pylväineen, kaksi paimentyttöä, Psykhe solmukkeilla ja kukkaköynnöksillä koristeltuine kehyksineen, persialaistyyliset seinäpaperit sinisine ja valkoisine kuvioineen.
Tässä hiljaisessa asumuksessa, Saint-Sulpicen tornien varjossa, minä jatkoin Castillonin aikuista opinnoille omistettua elämääni. Setäni oli odottanut Parisin matkaamme antaakseen minun lukea nykyaikaista historiaa ja kirjallisuutta. Muistopatsaat, kadut, kaupungin näköalat kuvittivat havainnollisesti hänen opetustaan. Minä jatkoin erinomaisella nautinnolla noita keskusteluja ja kävelyretkiä ja lueskelin puutarhassa, näkymättömän suurkaupungin melun tuudittamana. Lampérier, Grosjean ja Walter tulivat usein teelle. Aukaisin silloin klavesinin ja soitin Bachin fuugia ja Gluckin aarioita setäni säestämänä, joka muisti joskus opetelleensa huilun ja viulun soittoa. En tuntenut minkäänlaista vaihtelun ja seikkailun kaipuuta enkä ollut erikoisemmin innostunut kun, saatuani kutsun rouva Gérardin tanssiaisiin, tilasin ensimmäisen iltapukuni.
VI.
Setäni oli liian ankara rouva Gérardia kohtaan. Tällä ruumiikkaalla, ikävystyttävän lörpöttelevällä naisella oli kaikki viat, mutta ei yhtään pahetta. Hra de Riveyrac olisi pitänyt häntä mielenkiintoisempana, jos hänellä olisi ollut kaikki paheet eikä yhtään vikaa. Rouva Gérardin keimailu ei ollut tahallista; hänen juorunsa vahingoittivat tuskin ketään; hänen pienille turhamaisuudesta johtuville valheilleen täytyi hymyillä. Rouva Gérard oli kykenemätön tekemään pahaa eikä osannut tehdä hyvää. Hän oli kaikin puolin vähäpätöinen, mitä suurimmaksi onneksi hänen miehelleen, hra Charles Gérardille. Vaimo, joka todellakin on »henkilöllisyys», velvoittaa miehensä kiinnittämään häneen huomiota, moittimaan tai kiittämään häntä. Sattuupa niinkin, että hän rauhanhäiritsijänä tunkeutuu siihen osaan miehen elämää, jonka tämä on varannut kirjallisuutta, politiikkaa, liikeasioita tai huvitusta varten. Rouva Gérardin loruilu ja hääräily ei liikuttanut Charles Gérardia lainkaan. Hän oli tottunut siihen samoin kuin voi tottua seinän takana jyskyttävän koneen yhtämittaiseen ja aina samanlaiseen meluun.
Heidän salongissaan kävi ennen muita Gérardin virkaveljiä, varattomia opettajia, joilla oli naimaikäisiä tyttäriä, kirjailijoita, Akatemian jäseniä, joitakin poliitikkoja sekä kunnianhimoisia nuoria ylioppilaita, jotka toivoivat itselleen suosituksia ja erikoisetuja. Torstaisin, joka toinen viikko, rouva Gérard tarjosi teetä; kahdet tanssiaiset ja neljä juhlapäivällistä kuuluivat suurien vastaanottojen vuotuiseen ohjelmistoon.
Noissa pienissä torstai-illatsuissa olin käynyt muutamia viikkoja saapumiseni jälkeen. Tunsin itseni kyllin tahdikkaaksi ja viisaaksi voidakseni arvata sen, mitä maaseutuelämä ja opintovuodet eivät olleet voineet minulle opettaa. Päätin puhua vähän ja pysyä kainon pidättyväisenä, olematta silti liian arka. Rouva Gérard, joka erinomaisen lämpimästi oli minut vastaanottanut ensimmäisellä vierailulla käydessäni, oli kaikkialla kertonut elämänvaiheeni, muovaillen ja värittäen niitä niin hyvin, että heti ensi iltana sain osakseni uteliaisuusmenestyksen, jonka saapumiseni aiheuttama hiljaisuus ilmaisi. Odotettiin uutta rouva de Staëlia, neiti Dacier'ta, jonkinlaista oppinutta ja rohkeapuheista keskustelijatarta. Mutta sisään astuikin nuori vaalea tyttö, valkeaan harsoleninkiin puettuna, ilman yhtään jalokiveä, ilman kukkaa. Säälin hymy kuvastui pettyneiden läsnäolijoiden kasvoilta. »Tuoko nyt on, tuntuivat kaikki sanovan, se luvattu merkillisyys?» Tunsin, että nuoret tytöt kiihkeästi toivoivat minun olevan ruman ja että nuoret miehet olisivat olleet mielissään voidessaan nimittää minua pedantiksi. Ainoa, joka alentui puhelemaan kanssani, oli eräs itsekylläisen näköinen neiti, lattearintainen, nenäkakkuloita kantava lisensiaatti, jonka ajatukset eivät kantaneet Sorbonnea ulommaksi. Rouva Gérard lienee hänelle ylistänyt oppineisuuttani kovin haltioitunein puheenparsin, ja neiti, otteluun valmiina, tahtoi näyttää etevämmyyttään. Tuskin oli hän aloittanut keskustelun, — tavalla, joka oli omiaan tekemään meidät naurettaviksi, — kun minun pidättyväisyyteni teki lopun hänen lähentelyistään. Mutta pelätty vaikutus oli saavutettu, ja seura katseli minua epäluuloisesti.
Olisin mielelläni keskustellut nuorien, ikäisteni tyttöjen kanssa, joita nyt näin ensi kertaa. Minun mielestäni he olivat ikäänkuin keskeneräisiä, vain puolittain itsetietoisia; ja kuitenkin olivat he kokeneet tunteita, jotka minulle olivat vielä aivan outoja. Minä olin elänyt vuosisatani ulkopuolella, yhtä rintaa vainajien kanssa, joilla ei ole ikää yhtä vähän kuin isänmaatakaan, ja vasta nyt synnyin yhteiskuntaelämään, johon nuo ruusunpunaiseen ja taivaansiniseen puetut tietämättömät lapset olivat tulleet ennen minua. Heissä saattoi nähdä alkuluonnoksen nykyaikaisesta naisesta. Perhetuttavien salongeissa, äidin valvovan silmän seuratessa, he valmistautuivat rakkauden taisteluun; heille oli opetettu viehättämisen taito, varovaisuus, luvallinen keimailu, väijyvät vaarat, ja minä olin kuin norsunluinen Pallas, eläen liikkumattomalla jalustallani ikuista unelmaa.