Muutamien viikkojen kuluttua en enää herättänyt uteliaisuutta enkä paheksumista. Toiset syyttivät minua ylpeydestä, toiset liiallisesta arkuudesta. Minuun suhtauduttiin hyväntahtoisella välinpitämättömyydellä. Eräät nuoret miehet, jotka pitivät minua kauniina, koettivat ylläpitää jonkunlaista hakkailua.
Lähemmin heitä tarkasteltuani huomasin, että he olivat älykkäitä ja sivistyneitä; mutta kaikki he näkyivät olevan ammatillisuuden rumentamia. Näin opettajia, lääkäreitä, asianajajia, mutta en löytänyt yhtään ihmistä. Yhteiskunta oli heidät sorvaillut jotakin erikoista virkaa varten; ammatti oli tullut heidän toiseksi luonnokseen, ja heidän älynsäkin, liian yksipuolistuneena, tuntui olevan samalla sekä pingoitettu että kutistunut, koska siitä puuttui tasapainoa ja oikeat suhteet. Tämä selitti minulle heidän ajatustensa pikkumaisuuden ja heidän horjuvan arvostelukykynsä, silloin kun he uskalsivat oman alansa ulkopuolelle, ja minä ymmärsin, miksi setäni piti niin tärkeänä sitä, mitä hän nimitti sopusointuiseksi kasvatukseksi.
Minulla oli lasten kokemattomuus; minulla oli myös heidän ankara johdonmukaisuutensa ja lahjomaton selvänäköisyytensä. Ihmettelin kaikkea, ihmisiä ja asioita, etenkin ihmisiä, joista ei vielä ainoakaan ollut voittanut minua henkisellä ylemmyydellään tai sillä selittämättömällä henkilöllisellä lumousvoimalla, joka on ulkopuolella erittelyn.
Elämääni toi uutta viehätystä erään naisen ystävyys.
Siinä eristäytyneessä asemassa, johon olin joutunut käydessäni ensimmäisiä kertoja rouva Gérardin luona, olin kiinnittänyt huomioni rouva Marboyn valkoiseen tukkaan, vienon sinisiin silmiin ja puhtaaseen äärikuvaan. Hän muistutti minusta täti Angélieta. Eräänä iltana uskalsin lähestyä häntä ja mainita hänelle tuosta yhdennäköisyydestä. Hän vastasi mitä sydämellisimmällä äänellä:
— Olen kovin mielissäni tästä sattumasta, neiti, ja toivon, että se on hyvä enne, sillä haluaisin tulla teidät tuntemaan; te olette herättänyt vilkasta mielenkiintoani.
— Missä suhteessa, rouva? kysyin.
— Yksistään kasvonpiirteenne ovat kiinnittäneet huomiotani. En tunne teitä tarpeeksi voidakseni arvostella teitä muun kuin ulkonäkönne perusteella; mutta silmänne miellyttävät minua. Ne ilmaisevat, että olette hyvä, älykäs ja rehellinen. Teidät nähdessäni haluaisin syleillä teitä. Minulla ei ole lapsia, ja olisin toivonut tytön, joka olisi ollut teidän näköisenne.
— Kiitän teitä ystävällisyydestänne, rouva. Ei koskaan ole kukaan puhunut minulle tuolla tavoin.
— Niinkö?