— Ei mikään, vastasin, ja olenpa tässä itsekseni ajatellut sitäkin, että eikö jo liene kokonaan maailmasta kadonnut se miesrotu, joka voisi herättää rakkautta.
— Kuinka niin, lapseni?
— Ne miehet, joita olen nähnyt rouva Gérardin luona, eivät ilmeisestikään kuulu siihen rotuun. Heillä on kaikilla mielessä vain yhteiskunnallinen asema, tulevaisuus ja ne aineelliset edut, joita avioliiton pitäisi heidän elämälleen tarjota. He ovat nuoria. Muutamat ovat kauniitakin. Mutta heissä ei ole mitään, joka voisi kutsua esiin rakkautta. Eivätkä he siihen pyrikään. He tyytyvät kunnialliseen ja mitättömään tunteeseen, mielenkiinnon ja ystävyyden välimuotoon.
— Kuka teitä on niin hyvin opettanut, hyvä Jumala! Luetteko ehkä romaaneja?
— En koskaan ole aukaissut yhtään romaania, mutta minulla on silmät ja korvat, ja kun olen vapaa ennakkoluuloista, näen kenties voimakkaammin ja selvemmin kuin muut tytöt, kuinka aina sanotaan toista kuin mitä tehdään, ollaan todellisuudessa toista kuin mitä väitetään oltavan ja vaaditaan toista kuin mitä näytään toivovan. Tämän talven kuluessa on rouva Gérardin luona solmittu kolme avioliittoa. Olen nähnyt vale-viattomuuden menevän naimisiin vale-liikemiehen kanssa ja hullaantuneen koulumamselin puolikuntoisen tieteilijän kanssa. Kolmas pariskunta osoitti toistaan kohtaan niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä, ettei voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka kamala ikävystyminen valtasi kihlautuneet, kun hyvä rouva Gérard järjesti heille tilaisuuden siveään kuherteluun. Puhuttiin paljon nuorten sulhasten edullisesta yhteiskunta-asemasta, tulevien appiukkojen vaikutusvallasta ja merkitsevistä suhteista, morsiamien miellyttäväisyydestä ja hyveistä, ja kun rouva Gérard vanhasta tottumuksesta lisäsi, että nämä kauniit naimiskaupat olivat kaikki rakkaus-avioliittoja, kysyin itseltäni, olivatko hänen kuulijansa todellakin täydellisiä pölkkypäitä vai luulivatko he velvollisuutensa olevan näyttää sellaisilta.
— Te olette julma, Hellé! On totta, että seuraelämän soveliaisuussääntöjen noudattamisessa mennään usein naurettavaisuuksiin saakka, sitäkin enemmän, kun niiden suhteen ei kukaan voi erehtyä; mutta kihlautuneitten näennäinen välinpitämättömyys lienee vain tuollainen muodollisuus eikä mitään muuta. Kuka sanoo, etteivät neidit Dupont ja Mazuriau rakasta tulevia puolisoitaan?
— Myönnän, että he kyllä voivat tuntea jotakin lajia rakkautta, tunnetta, joka on kokoonpantu useista tunteista, kuten uteliaisuudesta, turhamaisuudesta, kunnianhimosta j.n.e. Mutta itse rakkautta?… Vaikkakaan en sitä lainkaan tunne, voin aavistaa, että se on Dupontien ja Mazuriauitten tunteisiin verrattuna samaa kuin aurinko talikynttilän rinnalla.
— Mutta rakas pienokainen, rakkaus on ennen kaikkea kaunis harhakuva. Onko sanottu, että se mies, jota te tulette rakastamaan, on sen kummempi kuin nuo poikaparat, joita niin pahoin pitelette? Te näette hänet toisenlaisena, ja se on kylliksi.
— Ah, rouva, on siis luultavaa, etten koskaan tule rakastamaan.
— Minkätähden?