— Älkää puhuko pahaa tunteellisuudesta, herra de Riveyrac. Tiedän kyllä, ettei se ole enää muodissa ja että sitä ei tapaa enää muualla kuin maaseudulla, yksinkertaisissa koulutyttösieluissa, jotka eivät vielä ole nykyaikaistuneet, tai talttuneissa vanhuksissa, jotka ovat jo lakanneet olemasta nykyaikaisia. Epäilemättä voidaan pilkata pientä sinikukkaa, mutta se on tuoksullaan sulostuttanut monen arkipäiväisen elämän. Se katkaistaan liian helposti nykyään. Uskokaa minua, miesten niinkuin lastenkin parhain turvapaikka on äidin syli, vanhanaikaisen aviovaimon, jolle kärsimys on opettanut hellyyttä, eikä suinkaan järkeilevien sportswomen'iemme miehekkäät käsivarret.
— En tunne lainkaan noita sportswomen'ia, joista puhutte, sanoi hra de Riveyrac, enkä halua tunteakaan. Olen kaduilla nähnyt eriskummallisten olioitten ratsastavan teräksisillä kulkuneuvoilla. Ne ovat kauhistuttaneet minua. Mielestäni kävelyn, juoksun ja järkiperäisen voimistelun pitäisi riittää muodostamaan kaunis ruumis. Katsokaa kuinka veljentyttäreni on voimakas ja notkean siro. Se johtuu siitä, että hän on kasvanut vapaudessa ja harjoittanut jäseniään samoinkuin henkeäänkin. Mutta se ei ole suinkaan samaa kuin sportswoman. Palataksemme jälleen tunteellisuuteen, rouva, sanon teille, että minä olen nauttinut sen siunauksista, sillä äitini oli yksi noita 1820-luvun kauniita haaveilijattaria, todellinen nainen, täynnä suuria tunteita ja runollista kaihomieltä. Hän oli muokannut sisareni omaksi kuvakseen, mutta kohdatessaan minussa lujan järjen, tukevan tarmon ja keskitetyn tunne-elämän hän välistä teki minulle julmaa vääryyttä. En ole kantanut mitään kaunaa hänen muistolleen, mutta en voi unhoittaa sitä, että tuo onneton taipumus ylenmääräisiin mielenliikutuksiin ja nuo turhanpäiväiset heltymisen puuskat tärvelivät nuoruuteni ja loivat helvetin kotielämäämme. Isäni ihaili hänen naisellista herkkyyttään, ja koko perhe piti minua itsekkäänä, kivisydämisenä jakobiinina. Kieltäydyttyäni rupeamasta papiksi pahenivat väärinymmärrykset… Ah, rouva, kun minun sitten vuorostani piti kehittää nuorta sielua, vannoin, etten sitä heikontaisi enkä liuentaisi tuossa tunteellisuuden haaleassa kylvyssä. Olen sen kastanut totuuden ja viisauden virkistävään lähteeseen. Hellé ei surkeile turhasta, mutta hän ei myöskään ole veltostuttava miehensä tarmoa; hän tulee kasvattamaan tosi miehekkään rodun. Sensijaan että teidän hennot tyttölapsenne ikuisesti joutuvat don Juanien saaliiksi, on hän kykenevä sankarilliseen rakkauteen ja sankarilliseen uhrautuvaisuuteen.
— Pidän hänestä sellaisena kuin hän on, vastasi rouva Marboy. Tuo voimaperäinen kasvatus, joka minua hiukan pelottaa, ei ole laisinkaan vähentänyt hänen viehkeyttään, ja koska Hellé on hyvä, vaatimaton ja onnellinen, täytyy myöntää, että olette oikeassa.
VII.
Minä kiinnyin kohta rouva Marboyhan, ja pian oli molemminpuolinen mieltymyksemme kehittynyt todelliseksi ystävyyssuhteeksi. Vietin kernaasti päiväkausia tuossa viihtyisässä, vaaleilla huonekaluilla sisustetussa, sitruunan värisillä seinäpapereilla verhotussa pikku salongissa, jossa Nizzan ruusut tuoksuivat. Rouva Marboy, joka kävi säännöllisesti puettuna harmaaseen tai malvanväriseen pukuun ja pitsimyssyyn, istui turvallisesti uunin nurkassa, siron työpöytänsä ääressä. Kun vieraita saapui, panin itse pöytään teen ja leivokset ja pidin huolta tarjoilusta aivan kuin olisin kuulunut kotiväkeen. Rouva Marboyn ystävät eivät muistuttaneet ollenkaan niitä levottomia, teennäisiä ja oppineita vieraita, jotka kävivät rouva Gérardin luona. Täällä tapasi keski-ikäisiä rauhallisia naisia, vanhoja hyväntahtoisia herroja ja muutamia ylhäissukuisia nuoria miehiä, sirosti ja arvokkaasti käyttäytyviä. Vaikkakin rouva Marboy eli vaatimattomasti eikä koskaan liikkunut suuressa maailmassa, oli hän sukua rikkaille ylimys- ja säätyläisperheille. Nämä sukulaissuhteet selittivät mielestäni ne muutamat ennakkoluulot, joita hänellä oli, mutta joita hän ei koskaan korottanut uskonkappaleiksi. Hän rakasti moitteetonta seurustelutapaa, kauniita kohteliaisuuksia, tunteen tuhansia eri vivahduksia, jotka, kuten hän sanoi, olivat sydämen aateluuden tunnusmerkkejä. Hän oli saanut pintapuolisen kasvatuksen, jollaisen Oiseaux'n tai Sacré-Coeur'in nunnat antoivat sen ajan tytöille; hän osasi hiukan englantia ja italiaa; hän soitti pianoa, lauloi vielä ihastuttavasti Bellinin ja Donizettin aarioita ja ihaili Musset'ta ja Lamartinea. Hän oli hyvin hyvä, hiukan taipuvainen pilantekoon, ja piti mielenliikutuksiaan mielipiteinä, jotka hän viehättävästi toi esille ja joita hän puolusteli kertomalla esimerkkejä elämästä. Hänen johtopäätöksensä eivät aina olleet luotettavia, mutta hän puhui niin hauskasti, ettei häneen lainkaan väsynyt. Mentyään hyvin nuorena naimisiin miehen kanssa, jota hän jumaloi, hän ei ollut murehtinut muuta kuin lapsettomuuttaan ja liianaikaista leskeksi jäämistään. Lämpimät ystävyyssuhteet loivat vielä hohteensa hänen kauniisiin kuusiinkymmeniin ikävuosiinsa.
Minä olin tuon rakastettavan naisen ainainen kummastelun aihe.
Eräänä helmikuun iltapäivänä, yksin ollessamme, hän kertoi minulle erään tarinan kihlauksensa ajoilta ja sanoi, nähdessään minun haaveksien tuijottavan takkavalkeaan:
— Kenties pidätte, pieni ystäväni, kovin lapsellisena tällaista vanhan naisen loruilua. Mutta te olette yhdeksäntoista vuotias: pian saatte itse kokea rakkautta.
Pudistin päätäni. Rouva Marboy laski kätensä hiuksilleni:
— Eikö mikään unelma piile tuon tyynen otsan, noitten vaaleitten kiharoitten alla?