Näen eteläranskalaisen lakeuden, vaarojen ympäröimän laajan taivaanrannan. Näen joen, joka vyöryttää keltaisia aaltoja laitumien, kanervakankaitten ja kastanjametsien halki. Näen kaupungin punaisine tiilikattoineen, joiden ylitse näkyy romanilaistyylinen kellotapuli. Näen talon, jossa orpona kasvoin tätini Angélie de Riveyrac'in ja hänen veljensä Sylvainin luona.
Me asuimme kaupungin ulkopuolella metsän reunassa pienellä maatilalla, jota komeilevasti nimitettiin Châtaigneraie'ksi.
Puutarhan veräjästä nähtiin milloin postinkantajan, milloin vuokratilallisten, milloin maantien poloisten kiertäjien käyvän sisälle. Kaupungin asukkaat, porvarit ja virkamiehet, eivät koskaan sen kynnyksen yli astuneet. Kolme tai neljä kertaa vuodessa neiti de Riveyrac pukeutui mustaan pitsihattuun, kietoi kashmir-huivin hartioilleen ja vuokrasi vaunut lähitienoon ajurilta. Hän vei minut useampien peninkulmien päähän, rappeutuneisiin linnoihin, vanhojen naissukulaisten luo, jotka pitivät ankarasti kiinni kankeista seurustelu tavoista ja joita setäni kutsui »Escarbagnas'n kreivittäriksi». [Escarbagnas'n kreivitär: Molièren kirjoittama farssi. Suom. huom.] He tiedustelivat uutisia herra Sylvainista, kertoivat naapuriston herrasväkien kesken solmituista naimiskaupoista ja antoivat minulle pisaran maraskinolikööriä, namusia ja pyhäinkuvia, jotka setäni poltti kotiin palattuamme.
Castillonissa pidettiin setä Sylvainia eriskummallisuutena. Hän oli joutunut papiston silmätikuksi. Hän ei käynyt koskaan kirkossa; hän ei vieraillut koskaan paikkakunnan arvohenkilöiden luona, ja muutamat sanoivat, että hän kirjoitti teoksia pyhää uskontoa vastaan.
Toiselta puolen katsoivat kaupungin vapaamuurarit pahalla silmällä neiti de Riveyrac'ia, tuota aatelista ja — kuten he väittivät — kitsasta vanhaa piikaa, joka seurusteli ystävällisesti talonpoikien kanssa ja sinutteli palvelijoita, mutta kieltäytyi ottamasta vastaan rikastuneita kauppiaita, koska hän ei tahtonut olla tekemisissä senlaatuisien ihmisten kanssa.
Nämä juorut eivät koskaan yltäneet minun korviini saakka. Muistan itseni viiden tai kuuden vuotiaana. Minun maailmani on kokoonpantu kotieläimistä, nukeista, joita soudattelen, kääpiökukista, joita hoidan. Minun pieni lapsen-elämäni on yhtä monipuolinen, yhtä runsas mielenailahteluista kuin täysikasvuistenkin; lukitut laatikot edustavat siinä Salaperäisyyttä, hedelmähillot Syntiä, puutarhan suljettu portti johtaa Äärettömyyteen ja Tuntemattomaan, ja kaivon pohjalla, väreilevässä veden kalvossa väliin näkyvä hopeinen kiekko, kostean sammalkehän alla, antaa minulle aavistuksen vaarasta.
Olemmeko rikkaita vai köyhiä? Sitä en tiedä. Minun lapsenmielitekoni ovat ylettömät, ja mattojen viheriään höytyvään istutetut punaiset kameliat, lamppujen kreikkalaistyyliset myssyt, ohkaisiin ikkunaverhoihin kudotut haavemaiset kukat näyttävät minusta mieluisilta ylellisyyden merkeiltä. Täti Angélie pysytteleikse tavallisesti ensimmäisessä kerroksessa, vanhalla mahongilla kalustetussa huoneessaan, johon päivän valo tunkee kalpeana, musliiniverhojen siivilöimänä kuultona ja jossa suuri, empiretyylinen piironki, salaperäinen ihmekaappi, levittää ympärilleen lavendelin, eetterin ja suklaan tuoksua. Tuossa piirongissa on jos jotakin: kellastuneita pitsejä, esiäitien jalokiviä, niputtain vanhoja kirjeitä, ikäloppuja virsikirjoja, joiden mustat kannet tuoksuvat homeelle ja pyhäinsavulle.
Istuen ikkunan ääressä täti Angélie parsii koriin pinottuja liinavaatteita. Lihavuus, joka tekee hänen vartalonsa epämuodostuneeksi, on kuitenkin säästänyt hänen puhtaita ja täsmällisiä kasvonpiirteitään. Hänen nenänsä on suora, huulensa ohuet, kulmakarvojen viiva hiukan käskevä, niinkuin latinalaisen keisarinnan, mutta lamartinelainen kaihomielisyys, hänen nuoruutensa sulous, kajastaa yhä hänen sinisistä silmistään. Kiharat, vielä ruskeat, valuvat ohimoilta alas kaulalle.
— Mene leikkimään, pienokainen, sanoo hän minulle. Ja, ennen kaikkea, ei mitään melua portaissa!
Minä poistun hiipien. On varottava häiritsemästä setää, joka työskentelee pohjakerroksen avarassa salissa, minne pääsy on kaikilta kielletty. Viisi, kenties kuusi kertaa olen raolleen jääneestä ovesta nähnyt kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, suuren pöydän, nuottitelineen, harmoonin ja kaksi valkoista kipsirintakuvaa, joiden terättömät silmät minua pelottavat sisäänpäin kääntyneellä katseellaan.