Setäni salaperäinen työ herättää minussa levottomuutta ja kunnioitusta. Myöhemmin tulen tietämään, että Sylvain de Riveyrac on tiedemies, »etevä» hellenisti, kuten tietosanakirjat sanovat. Välittämättä arvonimistä, viroista, akatemioista, hän toteuttaa maaseudun hiljaisuudessa ylpeän, tasaisen ja tyynen elämänsä unelmaa, pyhittäen työnsä sille tieteelle, jota hän niin palavasti rakastaa.
II.
Olin kahdeksan vuotias, kun tätini alkoi puhua veljellensä, miten hän oli suunnitellut minun kasvatukseni. Eikö sopisi lähettää minut täyshoitolaan, — jos luostari kovin kammoksutti setääni, — koska herra de Riveyrac oli liiaksi kiinni työssään ja neiti Angélie liian sairaloinen voidakseen ohjata opintojani?
— Täyshoitolaan? kiivastui setäni. Te tahdotte lähettää pienokaisen tuollaisiin tylsistyttämistehtaisiin, joissa hän oppii punastumaan, niiaamaan, soittamaan huonoa musiikkia ja salaamaan ajatuksiansa kuten kolmenkymmenen vuotias keimailijatar? Minä kiellän sen kasvattajan oikeudella. Hellé jää meidän luoksemme. Jos veljemme olisi minulle jättänyt pojan, olisin minä luonnollisesti ollut hänen ainoa opettajansa. Pienelle veljentyttärellemme riittää vähäinenkin tietomäärä, ellei hän osoita aivan erinomaisia taipumuksia. Uskokaa minua, Angélie, kasvatuksen tulee muovailla sopusointuisia olioita. Ihmishenki on kuin villi kasvi, joka itse etsii itsellensä sen määrän varjoa ja aurinkoa, minkä se tarvitseekin.
Hän hyväili hiuksiani, ja surumielisyys viivähti hetkisen hänen kauniilla kasvoillaan, jotka miehekkään jykevyytensä ohella kuvastivat neiti Angélien säännöllisiä piirteitä.
— Ah, jospa olisit poika, pikku Hellé!
Hän ilmaisi elämänsä salaisen surun: minä olin Riveyrac-suvun viimeinen. Minun kanssani oli tuo nimi katoava. Täti Angéliella oli jonkun verran aatelisylpeyttä, mutta setä Sylvain ei tällaisista ennakkoluuloista piitannut. Hän ajatteli vain sitä, että minun sukupuoleni rajoitti hänen henkisen isyytensä vaikutusalaa.
Setäni oli syntynyt isoäitini oltua kymmenen vuotta avioliitossa, jolloin tuo nainen ahdasmielisessä ja kiihkeässä uskonnollisuudessaan jo murehti hedelmättömyyttään Jumalan lähettämänä kirouksena. Vakuutettuna siitä, että tämä oli taivaan erikoinen armonosoitus, hän oli kiitollisen ilontunteen valtaamana päättänyt pyhittää näin hartaasti odotetun poikansa elämän Jumalalle. Kahden toisen lapsen syntyminen ei voinut järkyttää hänen päätöstään, isoäitini kun uskoi, että Herra häntä täten palkitsi hänen antamastaan uhrista. Mutta kun Sylvain de Riveyrac lopetti alkeis-pappisseminaarin, ilmaisi hän tahtonsa olevan elää yksinäisyydessä ja luovutti perintöosansa veljelleen, johon hän oli hyvin kiintynyt. Isoäitiini, joka mielessään oli jo iloinnut näkevänsä hänet pappina, sitten piispana, koski tämä kipeästi. Hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että Sylvainin eriskummallisuus — ja hänen epäitsekkäisyytensä — tarjosi ainakin nuoremmalle veljelle tilaisuuden sitä parempaan asemaan, koska neiti Angélie Riveyrac aikoi pysyä naimattomana. Riveyrac vanhempi omisti elämänsä opiskelulle ja mietiskelylle. Pienen kaupungin kateus ja pahansuopaisuus yritti kahdenkymmenen vuoden kuluessa turhaan häiritä hänen rauhaansa. Kammioonsa sulkeutuneena kirjoineen, rakkaimpien mestariteostensa, veistos- ja kaiverrusjäljennösten keskellä, hän käänsi Aristotelesta, varusti selityksillä Lucretiusta, välittämättä julkisista kunnianosoituksista, tyytyen vain kirjeenvaihtoon eräiden kuuluisien europpalaisten tiedemiesten kanssa. Isäni kuolema ja minun saapumiseni Châtaigneraie'hen olivat olleet hänen elämänsä ainoat merkkitapahtumat.
Setäni oli sivuuttanut viidenkymmenen vuoden iän. Yksinäisyys alkoi käydä hänelle vähemmän rakkaaksi, sillä tuo nuhteeton mies ei suinkaan ollut vailla tunteellisuutta. Lempeä ja älyltään rajoitettu täti Angélie oli sulostuttanut hänen elämäänsä hienotunteisella ystävyydellä, mutta, vaikean sydäntaudin vaivaama kun oli, tämä saattoi hänet jättää. Ja hänellä ei Castillonissa ollut ystäviä. Ollen siinä iässä, jolloin mies rakkaudesta vapautuneena tuntee isyyden iloa ja ylpeyttä, olisi setänikin halunnut muovailla ihmissielua vakavan ja puhtaan ihanteensa kaltaiseksi. Naisena minä luisuin pois hänen käsistään, kuten hän sanoi, älyni heikommuuden ja sen aseman vuoksi, jonka yhteiskunta minulle sääsi. Minun lapsensuloni eivät riittäneet lohduttamaan hänen pettynyttä hellyydenkaipuutaan.
Täti Angélie osoitti minulle kirjaimet sukkapuikon kärjellä; muutamia viikkoja myöhemmin osasin lukea. Pian jäi lasten aapinen oman onnensa nojaan. Luin ahmien kaikki, mitä suinkin satuin saamaan käsiini.