Olin elänyt kahdeksan vuotta itsetiedotonta elämää, ilman tapauksia, melkeinpä ilman muistojakin. Ei mikään sairaus ollut heikontanut voimiani eikä herättänyt eloon tuota sairaloista hermostuneisuutta, joka tekee varhaiskypsät lapset vastenmielisiksi. Minulla oli onnellinen ja vapaa sielu kuin pienellä faunilla, joka on laskettu luonnon helmaan, missä sen kaikki vaistot tulevat tyydytetyiksi. Minä saatoin vaivatta kiivetä viikunapuiden latvaan, hyppiä ojan yli, juoksennella tuntikausia paljain päin auringon polttavien säteiden hyväilemänä. Olkapääni olivat leveät, silmäni harmaat, smaragdin vivahteiset. Kastanjanruskeiden hiusteni pehmeässä silkissä oli kultainen hohto. Kaikkialla minua katseltiin sillä mieltymyksellä, jonka herättää terveen ja voimakkaan lapsen näkeminen. Mutta minä en tiennyt mitään niistä somista pikku tavoista, joita opetetaan hyvin kasvatetuille tytöille; en osannut hymyillä, en vastata kysymyksiin enkä osoittaa henkevyyttäni etukäteen päähän päntätyillä lauseilla. Minä en tuottanut suurtakaan kunniaa tädilleni, ja »Escarbagnas'n kreivittäret» olivat siitä hiukan närkästyksissään.
Äkkiä: toinen syntymiseni, unohtumaton herääminen. Kirjat, jotka olivat avartaneet näköpiiriäni, kutsuivat minussa esiin unelmien maailman. Sanatkin, liittyen toisiinsa mitä moninaisimmin vivahduksin, uhkuivat elämää, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ne muodostuivat väreiksi, musiikiksi, tuoksuiksi. Osasin jo nauttia säkeistöjen poljennosta, loppusointujen kaiusta, tajusin vaistomaisesti tuon salaisen säännöstelyn synnyttämän kauneuden, vaikka en käsittänytkään niiden lauseiden merkitystä, joita luin ja joista muutamat tuntuivat sulavine äänteineen ja naisellisine tavuineen minusta niin suloisilta, että kertailin niitä ääneen lumotakseni itseäni. Olin ullakolta keksinyt vanhan kappaleen Odysseiaa ja nidoksen Lamartinea, joiden punaisissa kansissa, melkein näkymättömäksi kuluneen seppeleen sisällä oli kirjoitus: »X:n lyseo». Käännös oli keskinkertainen ja tulvillaan arkipäiväisyyksiä ja harhaan iskevää kaunopuheisuutta, mutta vanhan Homeroksen jumalainen viehätys säilyi yhä noissa kertomuksissa, jotka olivat naiveja kuin imettäjän sadut, noissa erinomaisten epiteettien toisinnoissa, jotka askarruttivat mielikuvitustani. En tuntenut maantiedettä enkä historiaa, en edes ollut varma siitä, oliko Kreikkaa olemassa tai oliko ollutkaan. Kuitenkin kuljin sen ristiin rastiin, perustin satumaisia kaupunkeja, rakensin luolia, muodostelin tasankoja, meriä; tähän ympäristöön sijoitin tutut sankarini. Tällä hetkellä tuskin voisin uudelleen suorittaa tuota lapsenälyni vaistomaista luomistyötä, joka silloin ei tuottanut minulle mitään vaivaa.
Kokonaiseen vuoteen en tehnyt mitään muuta kuin luin yhä uudelleen näitä kahta kirjaa, kirjoitin ja töhersin jonkunlaisia piirustuksia. Välistä huvittelehdin lausumalla ääneen, vaistomaisin, laulavin korostuksin, runoja, jotka minua enimmän miellyttivät, noita Lamartinen korkealentoisia säkeitä, joita rakastin niiden ylevän rytmin ja surumielisen soinnukkaisuuden vuoksi. Sitten vähitellen niitä muovailin, sovellutin ne lapsen tunne-elämäni mukaisiksi; minä kertailin, tietämättäni, ilmaistakseni iloani luonnolle, heräävän ihmisyyden ensimmäisiä rytmillisiä jokelteluja. Kuinka kaukaisilta tuntuvatkaan minusta nyt nuo iltapäivät loistavine ruskotuksineen, jolloin en nähnyt muita rajamerkkejä näköpiirissäni kuin muurin, joka ympäröi laajaa puutarhaa, punaisten hedelmien ja kukkien kotimaata, jonka ihmeellinen koreus aina väikkyi epämääräisimpienkin kuvittelujeni keskipisteenä. Samettilehtisen viikunapuun alla, jättiläistakiaisten ja villien purasruohojen keskellä, joiden paksuista, hopeisten untuvien peittämistä varsista kimaltelee sinisiä tähtiä, siellä näen muistossani pikku Hellén laulavan ilmoille sielunsa ensi ailahduksia.
Siellä setänikin minut yllätti eräänä päivänä. Matalain oksien kätköstä hän kuunteli minua kauan; kun minä sitten aivan hämilläni pakenin, hän otti maahan jääneen kirjan.
Illalla, aterian jälkeen, hän minulta kysyi:
— Keneltä sait tämän kirjan, Hellé?
— En keneltäkään, setä. Minä löysin sen jo kauan sitten.
— Oletko sen lukenut?
— Olen, setä.
— Voitko minulle kertoa, mitä olet lukenut? Minä sekoitin seireenit kyklooppeihin, Nausicaan Circeen ja phaieekien hyvän kuninkaan Penelopen ilkeisiin kosijoihin. Setäni kuunteli minua erittäin tarkkaavaisesti. Rohkaistuneena lausuin hänelle ensimmäisen säkeen runoelmasta Vallon. Hän näytti hämmästyneeltä.