— Kummallista, todellakin! sanoi hän täti Angélielle, joka pelkäsi isällisten nuhteiden olevan tulossa. Pienokaisella on taipumusta runouteen. Kuulin hänen laulavan yksikseen. Soinnukkaisuus, tahti, pyrkimys poljentoon ilmenivät näissä hänen lapsenlauluissaan. Kuinka voi häntä huvittaa kerrata säkeitä, joita hän ei ymmärrä? Ja kuinka on hän osannut valita Homeroksen eepoksesta kaikkein luonteenomaisimmat kohdat?
Parin kolmen samanlaisen kokeen jälkeen setä Sylvain selitti tahtovansa pitää huolta minun kasvatuksestani.
Hra de Riveyrac'ille oli minun lapsuuteni samaa kuin ihmisluonnon lapsuus. Sensijaan, että hän olisi vuosiluvuilla, selviöillä, hyödyttömillä pikkuseikoilla väsyttänyt joustavaa ja taipuisaa muistiani, hän noudatti luonnollista opetustapaa ja kartutti tietomäärääni pitämällä sarjan soveliaita oppitunteja, johon sisältyivät myös kansantarinat, runous ja laulu.
Kovin monta ainetta ei minulle opetettu: lukua, kirjoitusta, lasku- ja piirustusharjoituksia. Setäni ei antanut minun koskaan tuskitella vastaan hangoittelevien vaikeuksien kanssa ja, antamatta minulle sitä ratkaisua tai selvitystä, jota hain, hän taitavasti ohjasi minut oikealle tolalle. Enimmäkseen olin kirjoineni puutarhassa, mutta kylminä tai sateisina päivinä sallittiin minun asettua kirjaston nurkkaan. Näen vieläkin edessäni tuon avaran, ruskeilla laudoituksilla vuoratun huoneen, missä kirjat kaikkialla peittivät seiniä. En ole voinut unhoittaa sen erikoista ilmakehää, vanhojen nidoksien tuoksua, veistosjäljennösten päälle keräytynyttä pölyä. Kaksi rintakuvaa, molemmin puolin uunia, tyhjine silmäterineen, esitti Homerosta ja Platoa. Seinällä Goethen ja Schillerin medaljonkikuvien välissä oli osa Parthenonin friisiä ja suuri valokuvajäljennös Rafaelin freskosta Atenalaisten koulu. Molempien ikkunoiden välissä oli lasikaapissa poltettuun saveen muovailtu pieni Pallas, joka oli löydetty Olympian kaivauksista.
Setäni kirjoitti seisten pulpettinsa ääressä. Sivulta tuleva kajastus valaisi hänen roomalaista profiiliaan, korkean kauluksen neuleita, sen ympärille kiedottua mustaa kaulaliinaa, harmaita hiuksia, jotka kohosivat töyhdöksi päälaelle. Heti kun kello oli lyönyt neljä, hän laski kynän kädestään. Minä panin päähän olkihattuni ja kulkiessamme milloin niittyjä pitkin, milloin pitkin puutarhan säleristikkojen reunustaa, joista raskaat köynnökset riippuivat, kerroin lukemani, johon opettajani teki selittäviä huomautuksia.
Setä Sylvain vihasi koulujen yksipuolista kirjakasvatusta, joka perustaa menettelytapansa muistitaitoon, ajattelemisen, älyn ja kokemuksen kehittämisen asemesta. Luonto oli hänestä lapsen ensimmäinen kasvattaja, luonto, joka lakiensa kautta opettaa meitä katselemaan puhtain silmin ja tyynin sydämin elämän ja kuoleman ilmiöitä. Kasvin ihmeellinen rakenne, sen uudestisyntyminen siemenen ja hedelmän kautta, oli valmistava minua eläimen ja ihmisen tutkimiseen, niin että, vähitellen yhtäläisyyksiä keksien, voisin hämmentymättä tulla tuntemaan niiden elimistön ja tehtävät. Nuo nuorten tyttöjen pienet kainoudet, tuo puoli-tietäväisyys, huonosti peitetty uteliaisuus, teeskennelty häveliäisyys, joita ominaisuuksia perheet ja kasvattajat ylpeydellä vaalivat, olivat hra de Riveyrac'ista naurettavia ja tuomittavia. Hän ei uskonut ikinä koituvan mitään hyvää siitä, että väkipakolla tehtiin salaperäisen rumiksi luonnostaan puhtaat asiat, jotka likaantuvat vain likaisten ajatusten niitä käsitellessä.
Luonnon tutkimiseen liitti setäni historian tutkimisen. Ne vuodet, jotka hän tahtoi omistaa kasvatukselleni, hän jakoi kolmeen jaksoon, sovittaen henkisen ravinnon laadun aivojeni voiman mukaiseksi. Hän vertasi itseään äitiin, joka lapselleen varhaisimman iän maitohoidon jälkeen vähitellen antaa kasvisravintoa ja sen jälkeen voimistuttavia ja ravitsevia liharuokia. Minä luin aluksi sarjan tarinoita, innostuen Raamatun, Herodotoksen, Odysseian ja Kyroksen kasvatuksen naiveista kertomuksista. Sitten tuli Plutarkhoksen ja muiden varsinaisten historioitsijani vuoro, ja lapsuusikäni lähetessä loppuaan tutustutti setä Sylvain minut filosofian pääjärjestelmiin ja uskontojen kehitykseen.
Täydentääkseen henkistä kasvatustani, joka oli aloitettu luonnon välttämättömien lakien tutkimisella, setä Sylvain käytti sokrateslaista menetelmää kehittääkseen ja ojentaakseen arvostelukykyäni. Hän koetti saada minut ajatusmaailmassani yhdistämään eroittamattomasti kauneuden aatteen hyveen aatteeseen; hän ei koskaan sanonut: »Tämä on pahaa», vaan: »Tämä on rumaa», vakuutettuna siitä, että hyvä ja kaunis kuuluvat samaan sopusoinnun käsitteeseen. Mutta hän vihasi sovinnaista siveellisyyttä, yhteiskunnallisia valheita, ennakkoluuloja. Hän piti itseään vanhana filosofina, joka suojelijalleen Athenelle, järjen ja tasapainon jumalattarelle pyhitti kasvattamansa terveen ja viisaan neidon.
Tällaisessa kasvatuksessa ei ollut tilaa pienille seurataidoille eikä miellytyskeinoille. Näyttipä siltäkin, että se pitäessään kurissa mielikuvitustani tukahdutti tunteitteni herkkyyden. Tätini ei surukseen huomannut minussa, huolimatta viidestätoista ikävuodestani, jälkeäkään hermostuneista mielenliikutuksista ja hellyyden puuskista, joita hän rakasti ja jotka hänestä olivat runollisen luonteen tunnusmerkkejä. Hra de Riveyrac ei katsonut arvonsa mukaiseksi selittää hänelle, että tuo tunne-elämän liian aikainen kehkeytyminen, joka aikamme varhaiskypsillä nuorilla tytöillä johtuu uskonnollisuudesta ja aistien heräämisen tuottamasta ensimmäisestä hämmingistä, ei suinkaan ole luonnollinen eikä terveellinen. Hän tukahdutti liikatunteellisuuden, joka olisi turmellut sen kuvapatsaan puhtaat viivat, jota hän muovaili verkalleen ihanteensa kaltaiseksi. Kun hän eräänä päivänä tapasi minut lukemassa Pyhän Katariinan elämää, jonka tätini oli minulle lainannut, sai hänen kiihkeä vihansa meidät vapisemaan.
— Älköön koskaan enää tuotako tähän taloon noita barbaarien hirveyksiä! huusi hän heittäen kirjan ikkunasta. Se vielä puuttuisi, että näkisin Hellén kantavan nunnan kaapua, lukevan rukouksia ja uskovan paholaisiin! Tytön, jota olen kasvattanut kuin omaa poikaani! Hänestä tahdottaisiin tehdä luihu, tyhmyri, rippituolien saalis!