Vastasin nuoren miehen tervehdykseen, ja kun olimme ottaneet paikkamme, tunsin hänen katseensa koskettavan minua, väistyvän ja jälleen itsepäisesti palaavan minuun.
Maurice Clairmont ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt. Hän oli solakka ja voimakas ja hänen ilmeensä oli niin rakastettava, että se magneetin tavoin veti myötätunnon puoleensa. Nuo kalpeahkot kasvot, hiukan suipentuva parta, mustan tukan kiharat, kiiltävät kuin höyhenet, hampaitten häikäisevä valkeus ja silmien sininen loiste muodostivat todellakin runoilijan arvoisen miehisen kauneustyypin, jota ei kukaan nainen katsele lämpenemättä.
— Rouva de Nébriant jumaloi jatkuvasti Maeterlinckia, sanoi rouva Marboy. Ihailen sitä kärsivällisyyttä, millä hän jaksaa suoriutua amatööriesitysten tuottamista ainaisista ikävyyksistä ja rasituksista. Ajattelen Molièren lauselmaa: »Omituisia eläimiä ohjata nuo näyttelijät!» Mitä sitten kun nuo näyttelijät otetaan seuraelämästä!
— Te ette aio olla läsnä esityksessä?
— Rakastettava serkkunne suonee minulle anteeksi. Olen liian vanha. Valvokit tappavat minut ja teidän Maeterlinckinne pelottaa minua. Te saatte minulle kertoa juhlasta, rakas Mauriceni.
— Mutta minä en voi lainkaan siellä olla. Ystäväni Clauzet, maalari, vie minut Kreikkaan. Makedonian taholta on odotettavissa uusia levottomuuksia; puhutaan sodan puhkeavan lähiaikoina. Olisin äärettömän iloinen saadessani taistella jumalaisen Hellaan puolesta. Mutta jos odotetusta kapinasta ei tule mitään, vietämme talven saarilla ja minä viimeistelen siellä näytelmäni Sapphon.
— Onnellinen ihminen!… Mutta tiedättekö mitä, te olette ensimmäisillä sanoillanne saavuttanut neiti de Riveyrac'in arvonannon. Hän kadehtii teitä, olkaa varma siitä.
— Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kunnian? sanoi hra Clairmont nauraen.
— Hellé on toisen ajan ihminen, soma pakana. Tunnette kai hänen setänsä, herra Sylvain de Riveyrac'in teoksia?
— Antiikkisen siveysopin tekijä, filosofi, taiteellisempi kuin monet taiteilijat! Ah, kuinka olisin onnellinen saadessani häneen tutustua!