— Aivan varmaan, neiti, sanoi hän, aivan varmaan herra Sylvainilla on joku tuuma. Ei ole luonnollista, että hän kutsuu niin paljon väkeä… Luulen, että hän tahtoo naittaa teidät.

— Älä luule mitään, Babette. Setäni on selittänyt, että saan itse päättää naimisiin menostani ja ettei hän lainkaan sekaannu siihen asiaan.

Babette pudisti päätään epäilevän näköisenä:

— Totta vie, neiti, herra tekisi oikein ajatellessaan sitä hiukan. Vuoden lopulla täytätte kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta! se on rakkauden aika. Ettehän toki koko elämäänne pysy kirjojenne ääressä.

Huolimatta Babetten arveluista tiesin, että setä Sylvainilla ei ollut mitään sivutarkoituksia kutsuessaan rouva Marboyn ja Maurice Clairmontin. Nuoren miehen matka olisi sitäpaitsi tehnyt turhiksi kaikki avioliittosuunnittelut.

Sangen usein oli meillä setäni kanssa ollut puhetta tästä arkaluontoisesta avioliittokysymyksestä. Hän oli minulle ilmoittanut, että tämä asia ei kuulunut hänelle ja ettei hän halunnut mitenkään vaikuttaa valintaani eikä valita minun puolestani; jättäessään minulle kaiken edesvastuun niin tärkeän askeleen ottamisesta hän antoi minun tuntea vapauteni arvon ja pakoitti minut harkintaan. Hän tiesi, että voisin parasta tarkoittaessanikin pettyä, mutta hän ei pitänyt itseäänkään erehtymättömänä ja uskoi, että vaisto, järki, korkea rakkauden ihanne opastaisivat minua paremmin kuin ulkopuolelta tulevat neuvot.

Olin huomannut, ettei hän ollut erikoisemmin ihastunut Maurice Clairmontin lahjakkuuteen, joskaan tuo nuori mies ei ollut hänelle vastenmielinen ja joskin hän puhui hänestä myötätuntoisesti. Panin tämän välinpitämättömyyden sen ihastuksen laskuun, jota Genesvrier hänessä herätti, ja kannoin omituista kaunaa Rue Clovis'in erakkoa kohtaan. En tullut ajatelleeksi, — niin ovat nuoret epäoikeudenmukaisia oikullisuudessaan, — että jollei Clairmont olisi tullut elämääni samaan aikaan kuin Genesvrier, olisi tämä silmissäni kenties näyttänyt poikkeuksellisen suurelta ja tenhoavalta.

Valmistaessani asuntoamme kuntoon vieraitamme varten en pyrkinyt mitenkään lieventämään sen karua vakavuutta kekseliäillä hienouksilla, joissa rouva Marboy oli mestari. Pöytä oli somistettu vanhanaikaisella damastilla, joka oli palvellut isoisäni ja -äitini hääpäivällisissä; siinä oli kultakuvioin maalattu porsliiniserviisi, muutamia arvokkaita kristalliesineitä, vähän kunnianarvoisaa vanhaa hopeaa. Kaksi kolmihaaraista kynttilänjalkaa, joiden rungot Ludvig XVI:n aikuinen kaivertaja oli sorvannut kierteisiksi ja muovaillut niihin tulpaanin muotoiset kehystimet kullatusta pronssista, korillinen narsisseja ja keltaisia astereita muodostivat yhdessä pöytäkaluston kanssa valkoisen ja kullankeltaisen värisoinnun. Setäni selitti olevansa tyytyväinen.

— Tuo vaatii sinua pukeutumaan valkoiseen, sanoi hän. Panet muutamia narsisseja vyötäröllesi ja hiuksiisi. Rakastan kullan ja valkoisen yhtymää, jossa on jotain loistoisaa ja neitseellistä; ne ovat liljojen ja kuningattarien värit.

Kun laskeuduin alas vierashuoneeseen, en enää kiiltävään satiiniin, vaan valkoiseen, pehmeään creponsilkkiin puettuna, joka taipui vartalon mukaan kuin kreikkalainen tunika, selitti Grosjean, että hän oli nähnyt tukkalaitteeni ja profiilini eräässä syrakusalaisessa mitalissa; Lampérier lausui Vergiliusta, Karl Walter Goetheä ja Genesvrier ei sanonut mitään.