Mutta suloisempi kuin kaikki nämä kiitokset oli se katse, jonka Maurice
Clairmont loi minuun astuessaan sisään vanhan ystävättäreni kanssa.
Luin siitä ihailua, myötätuntoa, melkein hellyyttä. Olisiko joku toinen
nuori tyttö aavistanut siinä piilevän rakkautta?
Rouva Marboyn seurustelun vaivattomuus ja Mauricen iloisuus antoivat vauhtia keskustelulle. Maurice osasi puhua Kreikasta tavalla, joka lämmitti Lampérier'ta ja Walteria: ehdottipa ihastunut saksalainen, että he tapaisivat toisensa Olympiassa. Setänikin näytti joutuvan tuon vastustamattoman viehätysvoiman valtoihin, jota voi verrata hyvin kauniiden naisten itsevaltiuteen. Kun tarjosin kahvia vierashuoneessa, oli runoilija luonamme kuin kuningas valtakunnassaan. Kaikki silmät olivat lumotut — ja kaikki sydämet.
Huhtikuu läheni loppuaan, huhtikuu varhaisine lämpimineen, joka oli puhkaissut kaikkialle hentoja lehviä ja koristanut kastanjapuumme kukilla. Setäni antoi aukaista suuren ovi-ikkunan, josta päästiin puutarhaan. Clairmont oli juuri lausunut katkelman näytelmästään, ja hänen ylevät, soinnukkaat säkeensä Rukouksesta Aphroditelle olivat jättäneet jälkeensä kevät-yöhön ikäänkuin lemmekkäiden tavujen värinän. Rouva Marboyn pyynnöstä setäni otti huilunsa, ja minä istuuduin klavesinin ääreen.
Ohuiden sävelkuvioiden säestämänä huilun kristalliääni loihti kuulijoiden silmäin eteen varjojen kulkueen keltamokentillä Orpheuksen kolmannesta näytöksestä. Kuinka usein olimmekaan, iltoina samanlaisina kuin tämä, hurmanneet sielumme tuolla tosi jumalaisella musiikilla, — ja mistä johtui, että uskoin soittavani sitä ensi kertaa? Silmäni sulkeutuivat puoleksi: harhailin ikuisessa hämärässä, myrttien alla, missä Vergilius näki Didon kulkevan suuttuneena, hiljaisena ja niin syvän rakkauden haavoittamana, että ei kuolemakaan voinut sitä parantaa. Kynttiläin liekit lepattivat. Kuun valo leikkasi pimeyteen puiden oksien ääriviivat.
Kun olin lakannut soittamasta, puhuttiin hiljaa, kuin olisi jotakin pyhää liikkunut keskellämme.
Grosjean esitti pelattavaksi tavanmukaista whistia. Walter oli juuri lähtenyt. Kaikki keräytyivät pöydän ympärille. Heitin villaisen huivin hartioilleni ja menin ulos puutarhaan.
Maurice Clairmont oli seurannut minua. Tämä oli melkein kahdenkeskinen kohtaus, mutta lasiovesta ja kahdesta suuresta ikkunasta saattoivat setäni ja hänen ystävänsä nähdä meidät, ja ikkunaruutujen takaa erotin Antoine Genesvrier'n tumman hahmon; hän ei pelannut.
Oli tuollainen neitseellinen yö, jossa kuu hallitsee maidonvalkeaa, helmiäisen ja hopean hohtoista utuvaltakuntaansa. Tähdet olivat himmenneet tähän valomereen kuin nuoren tytön unelmat ensi lemmen häikäisyyn. Taivaanrantaa sulkevat suuret muurit eivät olleet mustat, tuskin tummatkaan, vaan melkein yhtä kalpean harmaat kuin korkeiden tornien ilmava, harmaa väri. Tuulenhenki virisi välistä kuin kevään tukahdutettu huokaus, ja kastanjoiden kukat putoilivat käytävien hiekkaan, puvulleni ja hiuksilleni.
— Mikä ihana hetki! sanoi Clairmont. Minusta tuntuu kuin aika olisi seisahtunut, kuin huomispäivää ei tulisi, kuin ei minun koskaan tarvitsisi lähteä. Sieluni väikkyy todellisuuden ja unen välillä, se on täynnä runoutta, musiikkia, kuin jumaluudesta juopunut. Olen elänyt tänä iltana unohtumattomia hetkiä.
En vastannut mitään. Kuljimme rinnakkain, ja minä katselin varjojamme; ne lähestyivät välistä toisiaan kietoutuakseen aineettomaan ja mykkään syleilyyn, joka herätti minussa salaperäistä kainoutta. En toivonut, että Maurice olisi tarttunut käteeni tai puhunut helliä sanoja, ja rakkauden käsite piili sielussani kuin näkymätön aurinko taivaalla. En olisi tahtonut muuta, kuin että olisimme saaneet jatkaa haaveellista vaellustamme pitkin äärettömyyteen saakka ulottuvaa myrttikäytävää ja että varjojemme suuteloa hiekassa olisi kestänyt koko ikuisuuden.