— Niin, hän näyttää olevan niitä ihmisiä, joita onni suosii. Olen lukenut hänen runojaan; aavistan, että hänessä piilee suuri runoilija.
— Olkaa varma siitä, että hän itsekin on samaa mieltä! sanoi rouva Marboy veitikka silmäkulmassa. Maurice kulkee kohti kunniaansa suurenmoisella itseluottamuksella. Häntä rakastetaan, hemmoitellaan, ihaillaan. Minua kummastuttaa, ettei hänestä ole tullut kerrassaan inhoittavaa ihmistä. Elämän täytyy vain kypsyttää ja koetella häntä hiukan…
— Ja… hän tulee siis kotiin…
— Herra ties milloin! Maurice ei ole koskaan osannut laskea aikaa. Hän lähti kahdeksi vuodeksi. Me saamme luultavasti nähdä hänet ensi keväänä, ellei joku kreikatar ryöstä häntä.
Huokasin vasten tahtoani:
— Onnelliset miehet! He voivat mielin määrin matkata maailmaa. Ah, jospa minä olisin herra Clairmont…
— Teillä ei ole mitään valittamisen syytä. No, sanokaamme nyt jäähyväiset. Setänne tulisi levottomaksi, jos viipyisitte kauemmin. Kun tapaan rouva Gérardin, tuon papukaijan, suljen kyllä hänen nokkansa. Näkemiin, rakas lapsi.
XV.
— Mistä sinä tulet? huudahti setäni, kun astuin ruokasaliin. Babette sanoi, että rouva Gérard oli käynyt täällä ja lähtenyt kiihtyneen näköisenä…
— Minä olin tervehtimässä rouva Marboyta, vastasin ottaen hatun päästäni. Niin, rouva Gérard kävi täällä ja arvatkaapas millä asialla.