— Minä puhun niinkuin nykyajan ihminen. Luuletteko, että voidaan pyyhkiä pois yhdeksäntoista vuosisataa historiasta, neiti Hellé! Minä en ole kristitty, mutta minä en ole unohtanut evankeliumia. Oi, jospa te tahtoisitte!…

— Te kääntäisitte minut?

— Niin, siihen ikuiseen uskontoon, joka säilyy kautta kaikkien uskontojen ja joka ei häviä temppelien hävitessä: oikeuden uskontoon… En tarkoita antiikin kylmää Themistä, vaan rakkauden kirkastamaa oikeutta… Näin kyllä, että tuo nuori äiti ja pikku lapsi liikuttivat sydäntänne. Voisin viedä teidät paikkoihin, joissa näkisitte vähemmän runollista ja paljon hirveämpää kurjuutta. Etteköhän silloin kääntäisi pois katsettanne? Hellé, jos voisitte voittaa eräitä inhon tunteita, millaisia järkyttäviä kokemuksia voisinkaan teille tarjota!

— Yrittäkää.

— Mikä minua erittäinkin miellyttää teissä, on se, että kasvatus, joka ei ole vielä teidän luonnettanne lopullisesti muovaillut, ei minun ymmärtääkseni ole myöskään sitä auttamattomasti turmellut. Te ette ole haaveileva ettekä tunteilevakaan, sitä parempi! Koska olette vapaa hentomielisyydestä ja ennakkoluuloista, ette asestaudu minua vastaan tuolla nuorten tyttöjen tavallisella porvariskainoudella, jota eräänlaatuiset paljastukset kammoksuttavat. Olen nähnyt maailmannaisia, sellaisia, jotka kuuluvat teidän seurapiiriinne, joka kerran myös oli minun. He ovat säälitteleviä ja armeliaita sellaisia köyhiä kohtaan, jotka ovat kuin kotoisin koomillisesta oopperasta, tuollaisia kilttejä köyhiä kohtaan, jotka ovat hyvin puhtaita ja siloiteltuja, tyttöjä kohtaan, jotka aina käyttäytyvät hyvin, ja työmiehiä kohtaan, jotka eivät koskaan juopottele. Tällainen helläluontoisuus ei riitä enää. Maailmassa on — ja teidän tulee se tietää — köyhiä, jotka syyttävät meitä kurjuudestaan, juoppoja, joille ankara elämä ei ole jättänyt muuta iloa kuin alkoholin, rääkättyjä lapsia, ikäloppuja naisia, joilla, kestettyään kuusikymmentä vuotta kovaa työtä, eläimellistä tylsyyttä ja lapsivuoteita, kuoleman vierailuja ja alennustilaa, ei ole edes lavitsapahaista, missä kuolla. On äitejä, jotka tekevät itsemurhan pienokaisineen, on vaimoja, jotka ovat vielä nuoria kuten te, yhtä kauniita, ja jotka… Meidän loistavalla yhteiskuntajärjestyksellämme on hirvittävät nurjat puolensa.

— Tästä kaikesta ei minulle ole puhuttu mitään…

— On tapana, että teidän säätyynne kuuluvat nuoret tytöt eivät saa tietää mitään näistä asioista. Ja sellaisia henkilöitä, jotka kuten minä huutavat totuuden julki sanomalehdissä ja kirjoissa, nimitetään rauhanhäiritsijöiksi ja villitsijöiksi.

Me kuljimme Luxembourgin puiston läpi, Genesvrier tyynenä kuten aina, minä mietteissäni ja sisimmässäni väristen. Hän saattoi minut asuntoni ovelle ja poistui.

Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei hän minua enemmän kiittänyt, mutta aloin jo vähitellen ymmärtää tätä kummallista miestä. Tunsin vaistomaisesti, että hän ei koskaan tulisi tuhlaamaan minulle turhia ylistyspuheita, mutta ettei ainoakaan minun teoistani jättäisi häntä välinpitämättömäksi. Häntä saisin kiittää siitä, että tulin tuntemaan sellaisia puolia elämästä, joita ei setäni, ei rouva Marboy, ei oppineet sellaiset kuin Lampérier, ei taiteilijat sellaiset kuin Clairmont koskaan olisi voineet minulle paljastaa. Hänen luonteensa, mielipiteensä ja poikkeuksellinen elämäntapansa olivat ensin herättäneet uteliaisuuttani; nyt kiinnitti hän mieltäni suoranaisemmin, uranuurtajana. Suostuessani seuraamaan häntä hänen suojattinsa luo olin jo tavallani lupautunut avustamaan hänen armeliaisuustyötään, joksi minä sitä nimitin, siinä oli jo yksi side — ensimmäinen — meidän välillämme.

En hämmästynyt, kun saman päivän iltana näin hänen ilmestyvän luoksemme, sangen vähän perustetulla tekosyyllä. Sisäinen aavistus oli minulle sanonut, että hän ei voisi olla kauan minua näkemättä.