Minä pitelin lasta tottumattomasti polvillani ja sieluni tuntemattomista syvyyksistä kohosi ensi kerran esille hämärä ajatus: »Kerran, kenties, myöskin minä itse…» En milloinkaan ollut toivonut, kuvitellut, uneksinut sellaista… Tunsin siitä eräänlaista sisällistä pahoinvointia, kiusaantumisen tunnetta, ikäänkuin jotakin salaperäistä olisi minussa herännyt eloon. Ja kuitenkaan ei siinä ollut mitään omituista, koska kerran olin nainen, koska minulla oli sydän ja tunteet eikä äitiyden toivo ollut minulta kielletty. Mitä enemmän katselin tuota pientä olentoa, tuota ihmistoukkaa, joka ensin oli herättänyt minussa inhoa, sitä enemmän täytti outo hellyys mieleni, tunsin sääliä, pelkoa ja vienoa kunnioitusta niinkuin jotakin pyhää esinettä kohtaan. Tuo hauras ihmistaimi ei näyttänyt minusta nyt enää niin rumalta ja nostaen lasta kömpelösti ilmaan minä suutelin sen pieniä sormia.
Se liikahti, ja minä pelästyin siitä niin, että Genesvrier kiireesti otti sen pois minulta ja pani sen takaisin kehtoon. Kyynäspäihinsä nojautuen äiti katseli meitä, unohtaen paljaaksi rintansa, jonka haavoittunut nisä punoitti verestävänä. Hänen Antoineen ja minuun kohdistettu katseensa kuvasti niitä epämääräisiä ajatuksia, joita hänessä liikkui, kunnioitusta, hämmästystä, uteliaisuutta, hämärää tulevaisuuden aavistelua.
Lausuin hänelle vielä muutamia rohkaisevia sanoja, joihin hän vastasi yksikantaan, hänen suurien silmiensä puhuessa sitä ilmehikkäämmin. Kun lähdimme, huomasin, että Genesvrier oli vetänyt esiin appelsiinit taskustaan ja laskenut ne ynnä orvokit vuoteelle, niinkuin köyhien tapa oli. Tämä hienotuntoisuus liikutti minua.
Päästyäni ulos bulevardin plataanipuiden alle, kirkkaaseen auringonpaisteeseen, vedin ilmaa keuhkoihini nautinnolla. Toverini käveli verkalleen pää painuksissa. Vihdoin hän virkkoi:
— Kadutteko käyntiänne?
— Enhän toki. Kaikki mitä olen nähnyt, on hyvin liikuttavaa ja opettavaa, vaikkakin hyvin tuskallista… Tuo nuori nainen miellyttää minua. Hän on viattoman ja suloisen näköinen.
— Entäpä, jos hän olisi ruma? sanoi Genesvrier hymyillen. Olisiko hän herättänyt myötätuntoanne samassa määrin?
— Ei aivan heti! vastasin punastuen, sillä huomasin tunteeni epäoikeudenmukaisuuden enkä osannut valehdella.
— Niinpä niin, neiti Hellé, täytyy osata voittaa tuontapainen henkinen nautinnonhimo, joka on useimpien taiteilijoiden perisynti. Te ette rakasta muuta kuin sitä, mikä on kaunista, s.o. miellyttävää silmille. Rumankin ulkokuoren alla on onnettomia, jotka ansaitsevat sääliä. On olemassa pyhää rumuutta.
— Te puhutte kuin kristitty.