— Erinomaisesti.
Genesvrier kääntyi minun puoleeni:
— Tämä nuori tyttö, Marie, on eräs ystävättäristäni: neiti de Riveyrac. Hän tahtoi tulla teitä tervehtimään, koska olette onneton. Hän on antava teille työtä. Mutta mikä teidän on, Marie? Älkää itkekö. Se on hyvin paha lapsellenne. Naisen ei pitäisi koskaan itkeä, kun hän imettää. Täytyy olla rohkea. Teitä ei hyljätä.
— Kyllä tiedän… tiedän… Mutta minuun niin koskee, kun näen teidät, herra Genesvrier, se on iloa ja surua yhtaikaa… Muistelen vanhoja aikoja, Louis-raukkaani… Voi!
Hän painoi päänsä alas, ja liikutuksella, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut, näin kyynelten vierivän hänen poskelleen ja putoavan rintalapsen hentoon päähän. Vaikka hän ei ollut minulle mitään sanonut, tuskin katsonut minuun, niin hänen nuoruutensa ja onnettomuutensa herättivät myötätuntoani. Halusin lohduttaa häntä enkä tiennyt mitä sanoa.
— Tiedättekö, Marie, neiti de Riveyrac on hyvin utelias näkemään pienokaistanne. Hän ei ole koskaan nähnyt vastasyntynyttä. Se tuntuu teistä hassulta?… Aijai, ei pidä antaa sitä hänelle. Hän pudottaisi sen. Nuoret tytöt ovat kömpelöitä.
— Eihän toki, sanoin, te soimaatte minua syyttä suotta. Uskallan kyllä pidellä tätä vauvaa. Täytyyhän minun toki tuntea hänet, koska aiomme ottaa hänet kasvattilapseksemme, te ja minä. Antakaa hänet minulle, rouva. Oi, kuinka hän on raskas, kuinka hän on kaunis!
— Niin, eikö totta? virkahti äiti.
Pieni ylpeyden kipinä välähti hänen mustissa, lempeissä, kyynelten kostuttamissa silmissään.
Minusta tuo pienokaisraukka tuntui hyvin keveältä ja näytti kerrassaan hirvittävältä, se oli iholtaan tulipunainen, pöhöttynyt ja sen pääkallo oli vielä pehmeä ja litistynyt. Kuitenkin olin vaistomaisesti keksinyt juuri ne sanat, jotka ilahduttavat äidin mieltä ja tekevät kaksin verroin kunniaa heidän luomisvoimalleen: »Oi kuinka hän on raskas, kuinka hän on kaunis!»