Sali, johon tulimme, ei ollut ollenkaan uusien sairaalasalien kaltainen. Se oli muodostettu vanhoista nunnakammioista, joiden väliseinät oli purettu, joten siinä nyt oli jonkinlainen käytävä, jonka molemmin puolin oli pehmeän viheriällä värillä maalattuja vuodekomeroita. Jokaisessa komerossa, jota valaisi suuri ikkuna, oli vuode ja kehto.
Jokaisessa vuoteessa oli nainen; jokaisessa kehdossa vastasyntynyt lapsi. Raskas, lämmin ilma oli sairaalatuoksujen kyllästämä. Kuului sairaita tervehtimään tulleiden vierailijoiden hiljaista kuisketta, hoitajattarien ääniä sekä porsliinin ja lasin kirkasta kilinää ja väliin kohosi jostakin nurkasta heikko kitinä, johon toinen samanlainen vastasi pitkän salin perältä. Räikeä valo lankesi korkeista ikkunoista kalpeille kasvoille ja valkoisille hursteille.
Istuen vuoteessaan muutamat naiset puhelivat vieraittensa kanssa, jotka hypistelivät käsissään tavanmukaista vaatimatonta lahjaansa, silkkipaperiin käärittyä appelsiinia. Potilaat olivat työläisten tai pikkuvirkailijoiden vaimoja, rauhallisia perheenäitejä, jotka olivat täällä jo kuin kotonaan, viidettä tai kuudetta kertaa. He hyssyttelivät pienokaisiaan, joista ei näkynyt muuta kuin hiukan punaista kellertävän kapalon sisältä, ja vanhemmat sisarukset, seisoen rivissä isänsä takana, tuijottivat sieltä suurin pyörein silmin, tyhminä ja ällistyneinä.
Toiset olivat yksin komerossaan eivätkä näyttäneet odottavan ketään. Heidän joukossaan oli aivan nuoria, joilla oli maalaismadonnan lapselliset silmät ja joiden hipiä oli auringon polttama. Heidän joukossaan oli myös sangen vanhojakin, joiden harmaita päähineitä, isoäiti-ryppyjä ja näivettyneitä rintoja teki pahaa katsella. Toiset heistä näyttivät olevan katkeria, makasivat kyljellään pää käsien varassa, toiset olivat sulkeneet silmänsä alistuvaisesti kuin sairaat eläimet; oli sellaisiakin, joiden kauniit hampaat olivat liiaksi nauraneet, ja sellaisia, joiden murheelliset silmät olivat varmasti paljon itkeneet. Jokainen katsahti minuun ohimennessäni kateuden, uteliaisuuden ja välinpitämättömyyden sekaisella ilmeellä, ja minä jäin miettimään kohtaloa, joka oli koonnut tänne tuon säälittävän äitilauman, kaikki nuo kurjuuden ja rakkauden haaksirikkoiset, joiden kautta elämä ja kärsimys oli jatkuva edelleen.
Salin päässä Genesvrier pysähtyi:
— Hyvää päivää, Marie! sanoi hän. Minä tuon teille vieraan.
Puhuteltu kohotti kalvaan, suloisen päänsä. Näin nuoren, ikäiseni naisen. Hän oli tummaverinen, hentorakenteinen, yllään väljä, avonainen yönuttu. Hän imetti lastaan ja hänen suunsa viivoista näin, että hän kärsi.
Hän ei vastannut mitään, kenties ujoudesta, kenties myös siksi, että hän tällä hetkellä oli unohtunut kauniiseen, tuskalliseen tehtäväänsä, kokonaan antautunut lapselleen, jonka ahne suu imi hänen haavoittunutta rintaansa.
— Oletteko vielä sairas? kysyi Antoine hämmästyttävän lempeällä äänenpainolla.
— Yhä vaan, herra Genesvrier… Tuo repeämä ei parane… Se vaivaa minua kovin, mutta pienokainen varttuu hyvin, eikö totta?