— Älkää vaivatko itseänne, sanoi hän iloisesti. Minä en ole unohtanut pientä torstaikukkastani. Se on täällä säilössä laajojen taskujeni pohjassa. Hämmästyttääkö se teitä? Nähkääs, neiti Hellé, nuo pienet ilot tekevät sairaan onnelliseksi. Ajatelkaahan, että Marie Lamirault on ollut täällä jo kolme kuukautta ja että hänen yhä vielä täytyy maata täällä toipumassa.
— Vaimo parka!
— Louis Florentista, josta olen teille jo aikaisemmin puhunut, olen saanut teokseeni erittäin mielenkiintoisen tyypin. Hän oli puoleksi sivistynyt, ylpeä, vauhko ja tunteellinen työmies, joka kärsi keskeneräiseksi jääneestä henkisestä kehityksestään aina, kun hän joutui oppineempien seuraan, ja siveellisestä ylemmyydestään, kun hän joutui tekemisiin karkeampien ihmisten kanssa. Hän tunsi elämänsä mitättömyyden ja se vaivasi häntä. Hän tahtoi opiskella, ymmärtää… Sääli miestä! Kuolema katkaisi hänen unelmansa. Hänkin jäi hedelmättömäksi voimaksi… Kun hän oli luonteeltaan synkkä ja ylpeän umpimielinen, huolimatta siitä että hänellä todellakin oli hyvä sydän, niin oli hänellä vähän ystäviä ja hänen vaimonsa jäi yksin, avuttomaksi… ja lapsi oli tulossa! Sain toimitetuksi tänne tuon onnettoman ja tahtoisin pelastaa hänet niistä kiusauksista, kurjuudesta ja epätoivosta, jotka häntä odottavat. Hän on sievä, kahdenkymmenen vuotias. Se on julmaa.
— Te pelastatte hänet.
— Teidän avullanne. Te voitte tehdä hänen hyväkseen paljon enemmän kuin minä. Minua ihmetyttäisi, ellei hän tekisi teihin miellyttävää vaikutusta.
Vanhojen tiilipeittoisten kattojen ääriviivat piirtyivät maaliskuisen taivaan hallavaa sineä vastaan. Kukat puhkoivat nuppujaan pehmoisen leudossa ilmassa. Oli tuollainen päivä, jolloin kevään läheisyys tuntuu kaikkialla, jolloin sielu ja ruumis ikäänkuin elpyvät.
Hra Genesvrier kiipesi muutamia portaita ylös ja me olimme luostarissa, joka kolmelta puolelta kiersi sairaalan sisäpihaa.
Holvikaaren yläpuolella oli parveke; silmissäni vilahteli valkoisia uutimia, sairaanhoitajattaria, imettäjiä, jotka auringonpaisteessa istuivat hymyilevinä lapset sylissään. Väliin levisi käytäviin keittiön ja apteekin tuoksua. Palvelijattaria kulki ohitse kantaen ruokia koreissa, maitoa läkkiastioissa, jotka kolisivat äänekkäästi toisiaan vasten kaikuvissa holveissa.
Keittiön vierestä avautui suuri ovi puutarhaan, jonka puut oli leikattu XVII:n vuosisadan tyyliin. Me nousimme majesteetillisia portaita, joiden kuluneet askelmat olivat nähneet jansenistinunnien kulkueita, ja me saavuimme erään oven eteen, jonka päällä oli kirjoitus: Baudelocque-sali. [Baudelocque: kuuluisa ranskalainen lääkäri. Suom. huom.]
Hra Genesvrier astui sisään edelläni.