Odotin saavani joitakin kiitoksen ja tunnustuksen sanoja, mutta
Genesvrier ei sanonut mitään sellaista.
Setäni tuli takaisin keskeyttäen keskustelumme. Me kerroimme hänelle suunnitelmamme, jonka hän hyväksyi.
* * * * *
»Ja tuota miestä luulee rouva Gérard rakastuneeksi! sanoin itsekseni Genesvrier'n lähdettyä. Miten typerää! Hänen rakkautensa sivuuttaa naisen; se kohoaa ja laajentuu koko ihmiskuntaa syleileväksi. Kuitenkin minä kiinnitän hänen mieltänsä. Ankarana vaalijana hän koettaa kuljettaa minua salaperäistä tietä, kohti päämäärää, jonka hän yksin tuntee. Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville. Ja eikö hän sanonut näin: 'mitä saisikaan aikaan miehen nerous naisen ylevän vaiston ohjaamana?» Kyllä olen ymmärtänyt teidät, herra Genesvrier. Kun kieltäydyin rupeamasta Lancelot'n vaimoksi, toivotte te voivanne valloittaa minut omille aatteillenne!'
»Mutta minä en rakasta ihmiskuntaa, minä, minä rakastan asioita ja ihmisiä… Minä en ole luotu uhrautumista ja ikuista aatteen palvelemista varten. Minussa on liian voimakas kaipuu elämän onneen… Minkätähden lupasinkin seurata Genesvrier'ta tuolle sairaskäynnille? Itse asiassa koko juttu ei liikuta ollenkaan sydäntäni, se herättää ainoastaan uteliaisuuttani. Luulenpa, että en ole erittäin hyvä! Olisin mieluummin lähettänyt apua sairaalle ja hankkinut hänelle työtä myöhemmin. Mitä tulee minun sanoa tuolle naiselle, jota en lainkaan tunne? Entä lapsi sitten? En ole milloinkaan käsitellyt pientä lasta.
»Tämä on muka Genesvrier'n mielestä rikos. Tämä on minun kasvatukseni vika. Minä viihdyn kirjojen, unelmien parissa, mielikuvamaailmassa, jossa ei ole kärsimystä eikä rumuutta. Hän tahtoo temmata minut ulos tästä ihanteellisesta tyyssijasta, jossa elän 'kuolleiden parissa'. Ja minä taivuin hänen tahtoonsa, jouduin tietämättäni tuon saman selittämättömän vaikutusvallan alaiseksi, joka hänellä on setä Sylvainiin.
»Minkätähden? Jos rakastaisin Genesvrier'ta, olisi tämä kaikki luonnollista ja yksinkertaista. Rakkaus on sielun riemullista antautumista. Minä en rakasta tuota miestä — kuitenkin äsken häntä melkein ihailin.»
XVI.
— Nuo rakennukset, jotka näette edessänne, kuuluivat ennen Parisin Port-Royal-luostariin, sanoi minulle hra Genesvrier, astuessamme Äitien hoitolan pihalle. Täällä elivät ennen äiti Angélique, Jacqueline Pascal ja tuo herttuatar de Roannez, jota Pascalin kerrotaan rakastaneen. Noissa kahdessa viheriäisillä rauta-aidoilla ympäröidyssä siipirakennuksessa, jotka ovat bulevardin muurin vierellä, hoidetaan heikkoja lapsia… Katsokaa noita ihmisiä, jotka käyskentelevät pihalla: ne ovat vanhempia ja ystäviä, jotka tulevat tervehtimään sairaitaan. He tuovat mukanaan namusia, joita säännöt sallivat lapsille antaa: appelsiineja, suklaata ja myös kukkasia. Huomasitte kai porttikäytävässä kauppiaita, jotka kaupittelivat kahden sou'n orvokkikimppuja? Kaikkien säätyluokkien naiset, etenkin sairaudesta toipuvat, rakastavat kukkia. Kukkaset ovat aina luontoa, ne ovat maan ja auringon luomia ja elämän suloisia vertauskuvia…
— Olette oikeassa, sanoin äkillisen mielijohteen valtaamana.
Odottakaahan hetkinen. Minä menen hakemaan orvokkeja suojatillenne.