— Paitsi te.
— Minua ei voi ottaa lukuun. Ette voi aavistaa, mitä Köyhäinhoitolaitoksen elättien joukkoon joutunut yksinäinen nainen saa kärsiä, nainen, jota on rakastettu ja joka on ollut onnellinen… Tietysti minun käyntini häntä hiukan lohduttavat; hän ei tunne itseään kokonaan hyljätyksi, mutta mitä voin hänelle sanoa? En osaa puhua hänelle hänen lapsestaan… Tässä tarvittaisiin naisen läsnäoloa, hänen myötätuntoista osanottoaan… Tällaisissa arkaluontoisissa olosuhteissa mies on aina vähän kömpelö.
— Jos uskaltaisin… tulisin kernaasti mukaanne.
— Ja minkätähden ette uskaltaisi? Senkötähden että olette nuori tyttö?
Senkötähden että pelkäätte nähdä tuskaa?
— Siispä ottakaa minut mukaanne.
— Jos setänne sallii…
— Setäni antaa minulle täyden vapauden, ja sitäpaitsi hän on erikoisesti kiintynyt teihin.
— Te tiedätte, että se ei tule olemaan mitään hauskaa.
— Vähät siitä.
— Tulen noutamaan teitä huomenna.