— Sellaisesta naisesta… jonka te tunnette? Hän näytti hämmästyvän tyhmästä kysymyksestäni ja minä tunsin punastuvani, en tiedä miksi.
— Tuo nuori nainen, sanoi hän, on kauan aikaa elänyt yhdessä erään ystäväni kanssa, joka oli kirjanpainaja, älykäs ja hyvä työmies muuten. Mies kuoli jättäen hänet raskaaksi, sairaaksi ja varattomaksi. Hän on juuri synnyttänyt Äitien hoitolassa. Hän on kansan nainen, reipas ja yksinkertainen ja erittäin taitava työntekijä. Hän pääsee juuri pois sairaalasta lapsineen. Hänelle täytyy hankkia työtä. Tulin ajatelleeksi, että te mahdollisesti tahtoisitte avustaa häntä.
— Sangen mielelläni. Riittää, että te suosittelette häntä.
— Kiitän teitä. Olin ajatellut pyytää täti Marboyta puhumaan teille tästä, mutta… niin hyvä kuin rouva Marboy onkin, ei hän ole voinut vapautua eräistä ennakkoluuloista… Hän ei kieltäytyisi auttamasta naimatonta äitiä, mutta hän ei päästäisi suoranaiseen kosketukseen tämän kanssa teitä, joka olette nuori tyttö, kunniallinen, puhdas, hyvin kasvatettu nuori tyttö, jonka tulee olla tietämätön pahasta.
— Te luulette, että…
— Olen varma siitä, neiti. Tätini soimaisi minua kovasti siitä, että olen puhunut teille tästä asiasta näin suoraan ja kaunistelematta. Mutta juuri teidän, erikoisesti teidän puoleenne tahdon kääntyä. Tiedän, että teillä ei ole mitään ennakkoluuloja, että te osaatte vaistomaisesti erottaa säälittävän henkilön halveksittavasta… jos yleensä on oikeutta halveksia ketään, jota seikkaa suuresti epäilen. Tuo nuori nainen, josta puhun, on uljas ihminen, ja huolimatta siitä inhoittavasta ennakkoluulosta, joka leimaa hänet häpeällä, on hänellä oikeus saada osakseen kunnioitusta kahdestakin syystä, äitiytensä ja onnettomuutensa vuoksi.
— Hyvä on, sanoin, luottakaa minuun. Voisinko saada nähdä suojattianne?
— Hän on vielä sairaalassa.
— Kuka hänestä pitää huolta?
— Ei kukaan.