— Ei, unohtakaa, mitä olen sanonut. Te ette voi tietää… Ei ole vielä aika… Minä olen mielestänne kummallinen, lähentelevä, eikö totta?
— Luulen, että haluatte kääntää minua johonkin tuntemattomaan uskontoon, virkahdin hymyillen. Te puhutte kuin apostoli, joka tahtoo hankkia opetuslapsia.
— Ehkä olen hyvinkin kömpelösti ilmaissut ajatukseni … Mutta puhumme tästä uudestaan, myöhemmin… ellei odottamattomien tapausten virta tempaise teitä mukaansa…
— Oletteko siis niin ujo, herra Genesvrier?
— Minä pelkään loukkaavani teitä harkitsemattomalla suoruudellani.
— Ette suinkaan. En suinkaan usko olevani täydellinen, ja äsken teitte minut iloiseksi sanoessanne, että kunnioitatte minua.
Hän kiinnitti minuun silmänsä, joiden väriä en koskaan ollut voinut erottaa, sillä vaikka se pysyikin samana, vaihteli sen loiste, useimmiten olivat hänen silmäteränsä tummat, mutta väliin ne uhosivat kirkkautta. Tällä hetkellä ne säteilivät, ja kuin salaman leimahtaessa muuttuivat samassa silmänräpäyksessä hänen kasvonsa kuin taikaiskusta.
— Koska ette ole pahastunut minun suoruudestani, sanoi hän, niin sallikaa minun esittää teille eräs avunpyyntö.
— Kenen puolesta?
— Kysymys ei ole minusta, vaan eräästä naisesta.