— Laiminlyömättä perhettään? Ei ole sellaista perhettä, joka ei syyttäisi naista laiminlyönnistä, silloin kun tämä ei uhraudu yksinomaan sille. Tämä yhteis-itsekkäisyys, tämä mustasukkainen omistusvietti on juuri perhevaiston nurja puoli. Niinpä ovatkin useimmiten tuollaiset suuremmalla tarmolla varustetut naiset, joista äsken mainitsitte, suljetut pois inhimillisistä pienoisryhmistä; heidän täytyy kuulua kaikille eikä kenellekään. Olen tuntenut muutamia sellaisia, todellisia laupeudensisaria, joiden apostolista intoa olen ihaillut. Useimmilla heistä ei ollut miestä eikä lapsia. Raukkamainen mies oli pelännyt, ettei hän ehkä voisikaan taivuttaa heitä omaan ikeeseensä. He elivät ja kuolivat yksinäisinä, kuten elävät ja kuolevat suuret taiteilijat, pyhimykset… Ja kuitenkin, mitä saisikaan aikaan rakkauden tukema ajatus, miehen nerous yhtyneenä naisen ylevään vaistoon! Mutta ne, jotka täten voisivat liittyä toisiinsa, eivät kohtaa toisiaan milloinkaan … tai, jos he kohtaavat toisensa, niin eivät he tunne toisiaan.
Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa ja jatkoi sitten:
— Minä puhun teille suoraan, ensinnäkin siksi, että en osaa imarrella, toiseksi siksi, että minä kunnioitan teitä.
— Kiitän teitä siitä.
— No niin — hän epäröi — minun täytyy tunnustaa teille: se, että olen tullut puhuneeksi teille siten kuin tänä iltana olen puhunut, johtuu siitä, että toivoin herättäväni teissä uteliaisuutta… tiedonhalua…
— Mitä tarkoitatte?
— Te olette erittäin älykäs, neiti Hellé, ja kasvatus, jonka olette saanut, on kehittänyt teissä harvinaisia lahjoja… Kuitenkin on minulla syytä uskoa, että nämä lahjat jäävät hedelmättömiksi ja että te tulette käyttämään ne pelkästään päänne iloksi… Se on teidän kasvatuksenne ainoa vika…
Punastuin hieman:
— Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Genesvrier.
— Herra de Riveyrac, joka on Kreikan lumoissa, on koettanut ruumiillistuttaa teissä antiikkista sielua. Luulenpa, että hän on siinä melkein onnistunutkin. Mutta päästäkseen tähän tulokseen on hänen täytynyt sulkea teidät ihannelinnoitukseen ja te olette kotiutunut sinne niin, ettette osaa enää sieltä ulos. Minä pahoittelen sitä tahtomattanikin, sillä minä aavistan, mitä te olette, minkä arvoinen te olette, mitä kaikkea te voisitte tehdä… Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville. Sallikaa minun sanoa kaikki, mitä ajattelen: jotta setänne työ voisi kantaa hedelmiä, jotta kasvatuksenne ei jäisi tuloksettomaksi, pitäisi teidän nyt heti astua ulos elämään… teidän pitäisi… Hän nousi.