Setä Sylvain selitti minulle, että hänen päähänsä oli pistänyt mennä hakemaan ystäväänsä. Ei tavallisesti kulunut viikkoakaan, ilman että hän täten toi hänet luokseen ja nämä tiheät käynnit olivat kovin harmistuttaneet rouva Gérardia.
Ateria oli ilomielisempi kuin tavallisesti. Genesvrier'n jäykässä käytöksessä tuntui tapahtuneen ikäänkuin jonkinlainen salaperäinen muutos. Hän, joka tavallisesti puhui niin vähän, viehtyi kertomaan kuvauksia elämästään ja miten oli saanut alkunsa tuo teos Köyhät, jota hän jo niin kauan oli kirjoittanut. Se oli aivan yksinkertaiseen, kaikkien tajuttavaan muotoon sommiteltu tarina nykyajan taloudellisten olosuhteiden luomasta kurjuudesta, sielun ja ruumiin, käsityöläisen ja työmiehen, miehen ja naisen kurjuudesta — ja tuo kaamea epopea monine tosiperäisine ja vertauskuvallisine hahmoineen kuljetti lukijansa sairaalasta, jossa synnyttiin, sairaalaan, jossa kuoltiin, läpi koulujen, työpajojen, yömajojen, paheenpesien ja vankiloiden. Genesvrier oli luonnon mukaan tehnyt havaintoja kaikista nykyaikaisista köyhä-tyypeistä. Hän oli kuvannut hukkaan kuluneita voimia, käyttämättömiä älynlahjoja, kaikkia noita vihan ja kuoleman aiheita, joista voisi kehittää elämää, onnea ja kauneutta.
Katselin häntä hänen puhuessaan, hänen keskustellessaan ei ollut mitään sellaista, joka hurmaa maailmanmiehiä ja -naisia, ei hilpeää siroutta, ei kuvien runsautta, henkevyyttä tai kekseliäisyyttä. Hän tuntui lohkovan irti ikäänkuin moukarilla sielunsa pohjasta karun, väkevän ja elävän sanamuotonsa. Väliin hänen lyhyt, katkonainen esityksensä kohosi kaunopuheisuuteen lauselyhennyksineen, jotka voimakkaasti keskittivät ajatuksen. Silloin valaisi sisäinen liekehtely nuo tiukkapiirteisten ja kaarevain kulmien alle painuneet silmät, tuon syvin, surumielisin viivoin uurtuneen suun ja tuon laajan, kuhmuisen otsan.
Päivällisen jälkeen meni setäni kirjastoon kirjoittamaan joitakin kirjeitä.
Genesvrier jatkoi alkamaansa kertomusta… Äkkiä hän keskeytti sen joutuen omituisesti hämilleen.
Heitin häneen kysyvän silmäyksen.
— Pelkään väsyttäväni teitä, neiti Hellé, sanoi hän minun ojentaessani hänelle kahvikuppia. Setänne on kylläkin huvitettu minun töistäni, mutta te!… Teille nämä asiat, joista puhun, ovat kaukaisempia ja tuntemattomampia kuin Ameriikka… ja yhtä merkityksettömiä.
— Te luulette siis, etten voi olla huvitettu sellaisesta, jota en tunne? sanoin närkästyneellä äänellä. Te olette yleisen mielipiteen kannalla naisten älylliseen heikkouteen nähden.
— Te erehdytte, vastasi hän vakavasti. Olen nähnyt hyvin älykkäitä naisia, niihin luettuina tätini Marboy ja te itse, jotka edustatte aivan vastakkaisia tyyppejä, mutta naisen kasvatus tekee hänet välinpitämättömäksi kaikkien yleisten asioiden suhteen. Niin, naista liikuttaa vain se, mikä koskee, loukkaa tai mairittelee häntä itseään. Hänen kasvatuksensa ei yllä hänen oman elämänsä ulkopuolelle.
— Sehän on vähemmän luonnon vika kuin kasvatusvirhe. Koko naisen sieluntarmo keskitetään perhepiiriin ja sentähden hän ei näe mitään muuta. On kuitenkin sellaisiakin naisia, joilla on tarmoa viljemmältä ja jotka laiminlyömättä perhettään voivat lisäksi harjoittaa taiteita, liikettä, hyväntekeväisyyttä.