Koko yön valvoin käyden välistä eteisessä, jossa otsaani seinään nojaten itkin, niin että sydän oli haljeta. Aamulla olivat kyyneleeni kuivuneet. Vajosin vähitellen puolihorrokseen, joka seuraa tuskan äärimmäistä jännitystä ja jossa todellisuuden tuntu ikäänkuin häviää, loppuun kärsitty epätoivo jalostuu vakavaksi hiljaisuudeksi. Seisoin setä Sylvainin päänalaisen vieressä. Genesvrier oli vuoteen toisella puolen, ja sairas, jonka kädet lepäsivät meidän käsissämme, alkoi äkkiä puhua selvällä äänellä ja sanoin kuvaamattomalla äänenpainolla:
— Hellé, hellästi rakastettu lapseni, minä kuolen. Kiitän luontoa siitä, että saan olla täydessä tajussani ne viimeiset hetket, jotka saan olla luonasi… Minulla olisi paljon asioita sinulle sanottavana: täytyy supistaa ne muutamaan sanaan. Minulla on yksi pyyntö sinulle, Hellé: pysy uskollisena unelmalleni; tee itsestäsi se nainen, jota olen koettanut sinusta kasvattaa. Karta kaikkea matalaa ja keskinkertaista, älä tingi ihanteistasi, kavahda intohimoa, sen turhia viisasteluja ja kangastuksia, ja anna sielusi aarre ainoastaan sille, joka sen ansaitsee.
— Oi, huudahdin minä suudellen otsaa, jolla jo kylmä hiki helmeili, kuka voi minulle korvata teidät, mistä löydän sellaisen opettajan kuin te?
— Opettajanko, Hellé? Sinä et tarvitse enää mitään opettajaa. Sinä tarvitset oppaan ja ystävän. Sinä löydät sellaisen, minä tiedän sen, ja tämä varmuus on minulle suloinen… Älä itke, rakas pienokainen. Sinä olet ollut minun vanhuuteni kruunu, minun iloni ja valoni, minun elävä unelmani… En jätä sinua yksin enkä hyljätyksi…
Hänen katseensa kääntyi Genesvrier'hen:
— Ystävä… Antoine, uskon hänet teidän haltuunne… Olkaa hänelle minun sijaiseni… olkaa…
Hän sai hengenahdistuskohtauksen. Genesvrier antoi hänelle vahvistavaa lääkettä. Suurella tahdon ponnistuksella hän näytti kutsuvan takaisin jo pakenevaa elämää.
— Hellé on oleva sisareni, sanoi Antoine, kohottautuen pystyyn.
Hänen silmänsä loistivat kirkkaina hänen tätä sanoessaan. Kuolevan katse tavoitti tämän välähdyksen. Hän äkkiä ikäänkuin voimistui, hänelle tuli keveämpi ja helpompi olla ja hän viittasi meitä kohentamaan pieluksen sisään vajonnutta päätään. Hänen äänensä soi kirkkaampana, hänen huulensa yrittivät hymyillä.
— Luuletteko, sanoi hän Antoinelle, että voin elää aamun koittoon asti? Tahtoisin vielä kerran nähdä valon, olen vanha pakana, rakas ystävä, ja soisin, että sieluni sulaisi Kaikkeuden sieluun ihanan auringon säteiden siunaamana. Sammuttakaa lamppu. Avatkaa ikkuna. Taivas näyttää minusta valkenevan.