Aamurusko alkoi punertaa. Venus vaipui valohämyiseen usvaan. Suloinen raikkaus, ikäänkuin kukkien terillä helmeilevän kasteen tuoksu levisi ilmaan puutarhan pimennosta.
— Vihdoinkin, sanoi setäni, saan ratkaisun tuohon suureen arvoitukseen, ellei minun mahdollisesti täydy vaeltaa tähdestä tähteen, mysteriasta mysteriaan ennenkuin pääsen totuuden perille. Minusta tuntuu suloiselta muistaa vanhojen viisasten suurta unelmaa ja tahdon uskoa, että nyt sivuutan yhden asteen siitä loppumattomasta kehityksestä, jonka kautta eläimellisyys kulkee ihmisyyteen ja ihmisyys jumaluuteen… Katsokaa, kuinka tuo tähti on valkea ja kaunis! Aina kun olen katsellut sitä, olen ajatellut, että se mahtaa olla runoilijoiden ja viisaiden olinpaikka, jossa heidän kauneudenkaipuunsa löytää tyydytyksensä… Siellä olen minä oleva, kenties piankin, ja oli tämä haave sitten oikea tai väärä, tekee se kuolinhetkeni ihanaksi.
Hän vaikeni voipuneena; mutta hänen hymyilevät silmänsä eivät himmentyneet. Tunsin hänen valtimonsa vähitellen heikkenevän ja hänen kätensä kylmenevän… Kuitenkaan en itkenyt enää, ja Genesvrier, joka piteli sairaan toista kättä, näytti, kuten minäkin, ihailevan tämän kuolinhetken tyyntä kirkkautta, joka täytti meidät hartaudella.
Päivän loistava kerä nousi kukkuloiden takaa. Setäni liikahti. Hänen piirteensä, jotka kuvastivat korkeinta haltioitumista, jäykistyivät. Antoine kumartui ja sulki hänen silmänsä.
Kuolema oli tullut auringon mukana ja aamun ruskossa avautuivat salaperäisen Olympon kultaiset portit voitolliselle Hengelle.
XVIII.
Surupuvussani istuin avarassa ja tyhjässä kirjastossa, jossa paremmin kuin missään muualla saatoin palvoa kadonneen mestarini rakasta muistoa. Aamusta alkaen oli syksyn hieno tihkusade lioitellut Saint-Sulpicen torneja, rakennusten kattoja ja keltaista, lokaista puutarhaa. Minun sieluni oli pohjattoman murheellinen.
Nojatuolissani, tukien pakottavia ohimoitani käsilläni, katselin marraskuun ensimmäisen takkavalkean räiskyvää loimua ja kuuntelin Genesvrier'tä, joka istui minua vastapäätä.
— Kysytte, minkätähden olen näin kauan viipynyt poissa, sanoi hän. Soimaatte minua siitä, Hellé. Tiedättekö, että tuo pieni närkästyksenne miellyttää minua paljon enemmän kuin jos olisitte ottanut minut vastaan mitä herttaisimmin!
— Laskette leikkiä, luulen, vaikkakaan se ei kuulu tapoihinne. Että jäitte Brysseliin Jacques Laurentin luo, joka oli vaikeasti sairaana eikä mitenkään tahtonut päästää teitä matkustamaan, siinä ei ole mitään ihmeellistä… Mutta minkätähden ette kirjoittanut mitään minulle? Teidän odottamaton välinpitämättömyytenne koski minuun kipeästi.