— Antoine, minä vannon…
— Ei, ei, älkää sanoko mitään… Teidän ei tarvitse puolustautua eikä selittää mitään… Se oli kohtalon tahto… Olinkin siihen jo valmistunut viime aikoina… Ei, Hellé, älkää sanoko mitään.
Pimeä peitti minulta hänen stoalaisen kärsimyksensä ja häneltä minun liikutukseni ja omantunnontuskani. Syreenien tuoksu leijaili ympärillämme ivallisen suloisena.
— Ette ollut mitään luvannut. Olitte vapaa. Sydämenne on puhunut. Seuratkaa sen ääntä. Mitä voisin minä tarjota teille! Hulluutta, hulluutta! Minun olisi pitänyt ajatella harmahtavia hiuksiani, elämäni karuutta, jota rakkaus karkkoaa. Mutta jokaisella on harhakuvitelman ja heikkouden hetkensä.
— Tuotan teille tuskaa, sanoin nyyhkyttäen.
— Älkää itkekö, rakas pienokainen, sanoi hän lempeästi. Niinkuin teitä rakastin ja yhä vieläkin rakastan, niin olen teitä rakastava ikuisesti. Minun sydämeni ei ole niitä, joiden tunteet muuttuvat… Mutta älkää pelätkö, että hairahtuisin johonkin epätoivoiseen tekoon. Minä kärsin, mutta olen luova itselleni velvollisuuksia, jotka ovat yhtä suuria kuin tuskani… Ja nyt emme enää koskaan puhu näistä asioista.
— Antoine, rukoilin minä, saanko vielä nähdä teitä? Jäättekö ystäväkseni?
— Ystäväksenne aina. Mutta antakaa minulle aikaa tyyntyä ja tulla ennalleen… Myöhemmin tapaamme toisemme taas, rakas Hellé.
Puristin hänen kättään vastaamatta. Vaunut pysähtyivät. Astuin alas.