— Clairmont, sanoi hän, ystävänne tahtovat nähdä teitä. Teitä etsitään kaikkialta. Menkää toki ottamaan vastaan yleisön suosiota.
— Minä menen, sanoi Maurice, joka oli kuin juopunut Hyvästi, Hellé, näkemiin!
Hän poistui. Antoine jäi seisomaan paikalleen. Sitten kun melu hiukan hiljeni, hän sanoi:
— Tuletteko, Hellé, ennenkuin käytävissä tulee tungosta? Saatan teitä, jos suvaitsette.
— Kyllä… sopersin minä.
Hän pyysi vahtimestarilta pitsipäähineeni ja suuren, harmaan satiinivaippani. Otin käteen Mauricen kukkavihon ja seurasin Genesvrier'ta käytävien läpi.
Jäätävä ulkoilma viilsi kasvojani ja tyynnytti vereni kuumeista polttoa. Istuin Antoinen vieressä vaunuissa ja koetin puhua vaivattomasti ja luonnollisesti, kehuen näytelmää ja pääosan erinomaista tulkitsijatarta. Hän vastasi muutamin lyhyin, hyväksyvin sanoin. Vaunut kääntyivät pienelle pimeälle kadulle; — ja äkkiä valtasi minut aavistus, varmuus siitä, että Antoine tiesi kaikki ja että hän aikoi puhua.
— Rakas Helléni…, alkoi hän.
Hänen muuttunut äänensä koski minuun. Hän huokasi syvään ja sanoi, vaivoin pakoittaen itsensä puhumaan:
— Hellé, lapseni, minulla on pari sanaa teille sanottavana, ainoastaan pari sanaa. Aioin odottaa huomiseen… Se olisi minulle liian raskasta… Älkää pelätkö mitään, Hellé; en tahdo teitä loukata enkä murhetuttaa. Mikä on tapahtunut, sen täytyy tapahtua; minä en valita.