Vihdoin keksin hänen miettiväisen päänsä, jonka salainen murhe teki vanhan näköiseksi, hänen ohimoilta harmahtavan ruskean tukkansa, hänen leveän otsansa, hänen parvekkeen reunaa puristavan kätensä. Ja karkoittaakseni sieluni tuntemattomista syvyyksistä esille tunkevan tunnonsoiman upotin kasvoni syreenien hyväilevään tuoksuun, joka ympäröi minua kuin herkän ja nuoren rakkauden henkäys. Hälinä katsomossa kuului hiljenevän ja orkesteri viritti sataäänisen tuskan säveleensä: harput, torvet ja viulut valittivat hiljaa onnettoman rakkauden kaihoisaa murhetta.
Avasin silmäni. Maaten pitkässä, valkeassa laskospuvussaan, hiukset kuhaverkolla sidottuina tulkitsi kuuluisa murhenäyttelijätär Sapphon lemmenkaihoa ylevän plastillisilla, rytmillisillä asenteillaan ja äänensä täyteläisellä soinnulla. Näyttämö kuvasi talon edessä olevaa pengermää; kuu loisti himmeältä taivaalta. Kolme nuorta tyttöä, viheriäinen, sininen ja malvanvärinen, läpikuultava huntu yllään, seisoi suorina ja äänettöminä näyttämön taustassa, korkeiden maljakkojen vierellä, joista kohosi metsäliljoja. Laakeripuu heitti kirkkaille marmoripaasille oksiensa mustan ja kohtalokkaan varjon. Yht'äkkiä, kuin näkymättömien huilujen käskystä, Sappho kohottautui puoleksi — ensin suloinen valituslaulu, muistojen sävel, sitten kiihkeä haltioituminen, rukous Aphroditelle vihaa ja himoa väräjävällä äänellä, vartalon kohotessa pystyyn ja käsivarsien ojentuessa ilmaan eleellä, joka sai lumotun ja henkeään pidättävän yleisön puhkeamaan hyvä-huutoihin.
Muutamissa minuuteissa oli Noémi Robert taannut runoilijalle menestyksen, joka niin läheisesti liittyi hänen omaan personalliseen menestykseensä ettei yleisö, enemmän kuin minäkään, saattanut erottaa tulkitsijattaren ja tekijän neroutta toisistaan.
Näytelmä jatkui; Phaonin ja Melissan lempi, Sapphon mustasukkainen tuska ja Alkaioksen suru kamppailivat keskenään. Ja kun väliverho laskeutui, senjälkeen kun runoilijatar, päästyään vihdoinkin selville Phaonin ja Melissan lemmestä, oli singonnut kirouksensa, kaikuivat jalkojen tömistys ja esiinhuudot haltioituneesta katsomosta niin tarttuvan sähköisinä, että ne tahtomattanikin tempasivat minut mukaansa. Päätäni huimasi ja voimatta hillitä hermojani tunsin kyyneleitten puhkeavan silmistäni…
Niin kokonaan olin tämän sisäisen hurmioni vallassa, että en kuullut laisinkaan pienen aitioni oven aukenevan ja sulkeutuvan takanani. Käsi kosketti olkapäätäni, polttava hengähdys tuntui poskillani, värähtävä ääni mainitsi nimeäni:
— Hellé!
Se oli Maurice, kalpeana, liikutettuna, mutta säteillen siitä kaksinkertaisesta voitosta, jonka jyrisevät suosionosoitukset ja kyyneleeni hänelle ilmaisivat. Ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin hän oli ehtinyt mitään pyytää, olin jo hänen sylissään; katsomosta kuuluvat kättentaputukset lähensivät järkytettyä sieluani häneen yhä enemmän… Pari sanaa, suudelma, lupaus… Siinä kaikki. Me istuimme vierekkäin, äänettöminä, raukeina, huumautuneina, käsi kädessä, kun väliverho kohosi ja Leukadian autio rannikko aukeni katsojan silmien eteen. Huilut säestivät suruisasti sydämen nyyhkytystä… Alkaios, Melissa, Sappho ilmestyivät jälleen vuoron perään näyttämölle. Kohtalokkaan rakkauden jännitys laukesi ihanaksi lyyrilliseksi valituslauluksi.
Runoilijatar lausui jäähyväiset synnyinmaalleen, armaalle auringolle; hän kutsui luokseen manalaista Erosta, joka johtaa keltamokentille onnettomain rakastajain varjot.
Näytelmän päätyttyä oli menestyksen pauhu korvia huumaava. Väliverho nousi useampia kertoja ja yhä uudelleen sai Noémi Robert tulla kiittämään, menestyksestään liikutettuna, hymyilevänä, onnellisena. Vihdoin Alkaios, korottaen äänensä katsojain hyvä-huutojen yli, huusi tekijää esille, ja Maurice, joka piti minua syleilyssään, vavahti vaistomaisesti piilopaikassaan.
Ovi narahti äkkiä takanamme. Irroittuen toisistamme vetäydyimme erillemme ja minä näin edessäni Antoine Genesvrier'n.