»Niinkuin kreikkalainen soturi ennen taistelua ripusti kukkaislainansa voitollisen Pallaan jalustaan, samoin minäkin lasken jalkoihinne nämä kukat, rakas Hellé. Olkoon teidän näkymätön läsnäolonne minulle onnellinen enne. Tahdoin, että istuisitte yksin kuunnellessanne ja arvostellessanne teostani. Ajatukseni rientää joka hetki luoksenne niin hälinän kuin hiljaisuudenkin halki.
»Olisin mielelläni istunut vierellänne tuossa lymypaikassa, jonne katsojain silmät eivät saata tunkea. Mutta, en voi. Olen pääsemättömissä ystävistäni, näyttelijöistäni, kaikenlaisista tunkeilevista ihmisistä, jotka vaanivat minua häiritäkseen rauhaani voiton tai tappion hetkellä. Kuitenkin tulen illan kuluessa varmasti tervehtimään teitä saadakseni teiltä joko voitonseppeleen tai lohdutusta, jos epäonnistun».
* * * * *
Sali oli melkein täyttynyt. Otsa käsien varassa hengitin nautinnolla noiden syreenien kevyttä tuoksua, jotka olivat yhtä valkoiset kuin valkoinen hameeni. En katsellut ollenkaan tuota tavanomaista kirjavaa ja meluisaa ensi-iltayleisöä, joka niin huvittaa oikeita parisilaisia, sentähden että he tuntevat sen joukossa sanomalehtimiehiä, taiteilijoita, näyttelijöitä, muotikeikareita, mitä erilaisimpiin seurapiireihin kuuluvia naisia ja sellaisiakin tyyppejä, jotka eivät kuulu mihinkään määrättyyn »seurapiiriin». Nuo ihmiset, jotka puhelivat, nauroivat, mietiskelivät ympärilläni, olivat minulle tuntemattomia ja välinpitämättömiä. Jossakin muussa tilaisuudessa olisin halunnut saada tietää heidän nimiään; jos Maurice olisi kertonut heidän tarinansa, olisi se ollut yllättävää, opettavaa tai huvittavaa… Mutta Maurice ei ollut kanssani tässä pienessä aitiossa, jonne hän oli sulkenut minut niin hellän mustasukkaisesti, jotta ei mikään eikä kukaan voisi häiritä tarkkaavaisuuttani ja ajatuksiani, jotka hän tahtoi kiinnittää yksinomaan teokseensa. Eikä mikään eikä kukaan muu minua huvittanutkaan.
Yht'äkkiä valot sammuivat. Näkymätön orkesteri soitti vienosti pastoralen luontoisen, lyhyen alkusoiton, ja esirippu nousi avartaen silmieni eteen Mytilenen läheisyydessä olevan pyhän lehdon ylevän maiseman. Kallioiden lomasta siinti kaukainen meri. Aphroditen myrttien siimeksessä liikehti hitain askelin neitojen kuoro vaalean esikarkelijattarensa johdolla.
Äkkiä astui esiin metsästä korkeavartinen Alkaios-vanhus lyyrain hymnin tervehtimänä. Hän kyseli neitosilta Sapphoa, joka salaisten surujen kalvamana karttoi Mytileneen temppeleitä ja toreja. Hitaassa, lyyrain korostamassa tahdissa kuoro kulki näyttämön yli ja katosi. Ainoastaan Melissa neito jäi lähteen partaalle puhellen Najadille ja kuiskien runoja, jotka ilmaisivat rakkauden iloa ja ikävää. Ikäänkuin kuullen hänen rukouksensa ilmestyi hänen eteensä kaunis metsästäjä Phaon. Unohtaen jousensa, nuolensa, metsästäjä-intonsa hän istuutui sammuttamaan janoaan lähteelle kurjenmiekkojen keskelle.
Heidän välilleen kehkeytyi viehkeä keskustelu, jonka kuitenkin Alkaios keskeytti lähettäen nuoren tytön tovereittensa luo ja vieden Phaonin mukanaan.
Tämä ensimmäinen näytös, joka oli täynnä antiikkisen runouden tuoksua, viritti heti yleisön suosiolliseksi. Tarkastellessani katsomon liikehtelyjä tunsin sen uhoavan myötätuntoista sähköä, joka on menestyksen varma enne.
Kaihtimien suojassa etsin silmilläni tuttuja kasvoja ja lopulta keksin rouva Gérardin, joka istui rouva Marboyn ja erään nuoren naisen välissä erään aition etupaikoilla. Etupermannolla keskusteli vanha ystäväni Lampérier jonkun suuren lehden arvostelijan kanssa. Eräässä näyttämöaitiossa, joka oli upea kuin budoaari, istui naisia leyhytellen viuhkojaan ja pureskellen namusia, joita muuan herra tarjosi heille kultarasiasta. Yhden näistä naisista tunsin Mauricen kuvauksien mukaan hänen serkukseen, tuoksi kuuluisaksi paroonitar de Nébriantiksi, josta hän oli minulle usein puhunut. Hän oli kaikesta päättäen se, joka istui aition keskustassa; hän oli jotensakin lihava ja muistutti jotakin Largillièren naismuotokuvaa vienon punertavine ihoineen, kauniine, tummine silmineen, hopeanharmaine, paksuine hiuksineen. Timanttisolki hohti pitsisestä kaularöyhelöstä; timanttikirjaimet koristivat valkeista höyhenistä ja kuultavasta simpukankuoresta tehdyn viuhkan vartta. Olin kuullut kehuttavan paroonittaren vastaanottoja, niitä taiteenharrastajanäytäntöjä, joita niissä esitettiin, ja niitä pieniä miete- ja tunnelmakirjasia, joita hän julkaisi joka vuosi käyttäen sievisteleviä otsikkoja, sellaisia kuin: Sinisiä perhosia tai Kuihtuneita kukkia.
Katseeni siirtyi rouva de Nébriantista permannolle, sieltä katsomon yläriveille etsien henkilöä, joka varmaankaan ei rohjennut tulla luokseni: Antoine Genesvrier'ta. Minkätähden ei hän väliajalla tullut minua tervehtimään? Olimme viime viikkoina tavanneet toisemme sangen harvoin ja tuntui melkein siltä, kuin olisimme molemmat ikäänkuin salaisesta sopimuksesta karttaneet tuskallisia selityksiä, joiden kuitenkin pian täytyi tulla. En voinut salata itseltäni, että meidän hyvä sisaruussuhteemme alkoi jo horjua ja että meidän välillämme oli jotakin vierasta.