Hymyilin.
— Haavetta!
— Kuka tietää? vastasi hän.
* * * * *
Maurice palasi seuraavana päivänä ja pian oli hän luonani jokapäiväinen vieras.
Väliin toivoin, että hän olisi luopunut käynneistään, huolimatta siitä, että ne tuottivat minulle suurta iloa. Toivoin tahdon ponnistuksella, johon katsoin olevani velvoitettu, voivani siirtää hänen kuvansa loitommas elämästäni. Minulla ei enää ollut halua eikä aikaa tutkistella yksinäisyydessä itseäni, kuten olin luvannut Antoinelle. Kävin harvemmin Rue Clovis'lla; laiminlöin suojattini. Koko minun aikani meni lukemiseen ja keskusteluihin, joita Clairmont taitavasti pitkitti taiteen ja alkavan ystävyytemme nimissä. Täten vierivät hetket olivat yhtämittaista hurmausta. Mutta minkätähden valtasi minut kuitenkin surumielisyys aina, kun tuo nuori mies tuli luokseni, muistaessani samanlaisia hetkiä, joita ennen olin viettänyt Genesvrier'n seurassa?
Tältä ei voinut jäädä huomaamatta se äkillinen sielullinen muutos, joka minussa oli tapahtunut muutamassa viikossa, jota tahtoni vastusti, mutta jota hämärä sisäinen vaisto tuki. Syytin itseäni siitä, että en osannut luoda tasapainoa ilojeni, velvollisuuksieni ja ystävyyssuhteitteni välille. Mutta Genesvrier, jonka levottomuuden aavistin, näytti suistavan rakkauttaan kunnioittaakseen minun vapauttani. Kuinka monta kertaa, liikutettuna hänen hiljaisesta surustaan, olinkaan vähällä paeta hänen turviinsa ja paljastaa hänelle sydämeni ristiriidat! Mutta häpeän, säälin, arkuuden sekainen ujous sulki huuleni, — ja vähitellen tunsin keskinäisessä suhtautumisessamme olevan jotakin pingoitettua, jotakin mykkää painostusta, joka vaikutti minuun tuskaisemmin kuin soimaus.
Tuli uusi vuosi: rouva Marhoy oli sairas eikä käynyt juuri missään; hän näki mielellään Mauricen ja minut yhdessä. Hän piti kummipoikansa iloisesta luonteesta, hänen sirosta käytöstavastaan ja niistä huomaavaisuuksista, joita tämä osoitti hänelle, sekä suosi kaikkia hänen aikeitaan. Hän koetti lähentää meitä toisiimme. Olihan Maurice juuri hänen oman tyttöaikaisen ihanteensa kaltainen, sellainen mies, jota hän itse minun iälläni kenties olisi rakastanut!
XXI.
Istuen yksinäni permantoaitiossa, jonka kullalla kirjaillut, raollaan olevat kaihtimet peittivät minut uteliailta lorgneteilta, kiinnittämättä huomiotani hälisevään yleisöön, joka virtasi saliin ennen väliverhon kohoamista, luin kirjelippua, jonka Maurice oli minulle lähettänyt valkoisessa syreenikimpussa: