Kuin unelmaa muistelen kihlajaisteni ensimmäisiä aikoja.
Elämässäni oli tapahtunut muutos. Sen entinen kehys oli vielä jälellä, mutta rakkaus loi siihen uutta valoa ja uusia henkilöitä oli tullut näköpiiriini.
Äidillisellä ylpeydellä oli rouva Marboy esittänyt minut rouva de Nébriantille. Paroonitar otti minut avosylin vastaan. Aavistin hänen olevan hyvän ihmisen, joka oli niin täysin vakuutettu omasta ylemmyydestään, että hän välistä oli liian suvaitsematon toisten mielipiteitä kohtaan. Hänessä oli vielä jälkiä kauneudesta, eloisuutta ja siroutta ja hänellä oli erikoinen taito suhtautua keveästi ihmisiin, josta johtui, että häneen oli helppo kiintyä ja helppo jälleen hänestä erota, ja joka taito tuotti hänelle paljon ystäviä. Hän oli kuin näyttelijätär, jolla on sellainen itsesuggeroimiskyky, että hän ei tunne muuta todellisuutta kuin sen, minkä kukin rooli häneltä kulloinkin vaatii. Mauricen avioliitto tarjosi hänelle taas tilaisuuden uuteen rooliin. Paroonitar otti minut kokonaan omakseen. Muutamia päiviä kihlajaisten jälkeen hän tuli luokseni, tarkasti talon, puutarhan, irtaimiston hiukan nenä nyrpällään.
— Ette suinkaan te aio säilyttää kaikkia näitä vanhoja romuja, lapseni?
— Suokaa anteeksi, mutta ne ovat minulle rakkaita, rouva. Ne ovat minulle kalliita muistoja.
Rouva de Nébriant kuului niihin, jotka periaatteesta eivät tahdo säilyttää muistoja.
— No niin, sanoi hän, te voitte lähettää kaikki nämä linnaanne!
— Châtaigneraie ei ole mikään linna. Se on vain maalaistalo.
— Minä otan hankkiakseni teille talon Passyssa, sanoi paroonitar, ikäänkuin hän ei olisi kuullut viimeistä huomautustani; Maurice haluaa viedä teidät sievään kotiin, joka on koristettu ja kalustettu nykyaikaisesti… Minä voin antaa teille kamarineitoni, jos teillä ei ole ketään muuta ehdolla. Hän on englannitar; hän kampaa suurenmoisesti… Ja nyt, pikku Helléni, pitäisi määrätä hääpäivä.
— Niin, mutta… setäni kuolemasta on kulunut vasta niin vähän aikaa.