— Sedän kuolemaa ei surra niin kauan kuin isän, olkoon tämä sanottu tahtomatta loukata tunteitanne, joita suuresti kunnioitan. Teidän häänne vietetään hiljaisesti, suljetussa piirissä. Ainoastaan päivällinen minun luonani avioliittosopimuksen allekirjoittamis-iltana ja aamiainen häämenojen jälkeen. Läsnä tulee olemaan ainoastaan ystäviä, noin satakunta henkeä.
— Onko se suljetussa piirissä!
— Nähkääs, lapseni, kaikki on suhteellista. Älkää kuvitelko, että elämänne nuorena rouvana voisi olla samanlaista kuin nuorena tyttönä. Teidän tulee näyttäytyä seuraelämässä, pitää vastaanottoja, jotta ette näyttäisi tahtovan piilottaa maailmalta suurta miestänne. Teidän täytyy ajatella puolisonne etuja… Minä vien teidät mukanani, se on päätetty.
Tämäntapainen keskustelu, joka uusiutui joka kerta kun paroonitar kävi luonani, kävi ennen pitkää minulle kiusalliseksi. Kun olin tottunut erittäin yksinkertaisiin tapoihin, olivat vaatimukseni pienet, ja minua harmitti välistä, että minun täytyi ottaa osaa tuohon tuhansien pintapuolisten puuhien täyttämään elämään. Setäni oli opettanut minulle, kuinka tärkeää on sisäinen elämä, joka voimistuttaa ja keskittää kaikkia ajatuksiamme ja tunteitamme. Minulle olisi ollut mieluista jatkaa tätä elämää, jonka uusi onneni teki vieläkin herkemmäksi ja hienommaksi. Mutta aina näytti meiltä puuttuvan aikaa. Mauricella oli minulle kerrottavana tuhansia asioita, jotka eivät liikuttaneet meitä kumpaakaan, toimitettavana tuhansia seikkoja, joilla ei ollut mitään tekemistä meidän rakkautemme kanssa. Sapphon esitykset, uuden kotimme järjestely, päivän sankarin lukemattomat velvollisuudet täyttivät hänen elämänsä. Hän pani suuren arvon asioihin, joita minä pidin toisarvoisina, mutta joiden hyödyllisyydestä hän koetti saada minut vakuutetuksi.
»Sitten kun olemme naimisissa, sanoin itselleni, olen saava Mauricen ymmärtämään, että täytyy vastustaa vieraiden tunkeutumista elämäämme. Rouva de Nébriant luulee voivansa kuljettaa meitä talutusnuorassaan; siinä hän erehtyy, minä en lainkaan välitä noista komeilevista juhlista, joita hän suunnittelee, ja minä pelkään, että Maurice liian helposti antaa myöten tämäntapaisille houkutuksille. Minä rakastan hänessä runoilijaa, enkä parisilaista keikaria ja muotisankaria…»
Olisin kernaasti tahtonut selittää kaiken tämän rouva de Nébriantille, mutta hän ei olisi minua ymmärtänyt. Kun koetin hellä varoin tästä huomauttaa Mauricelle, hän kohautti olkapäitään ja hymyili.
— Minkätähden valitatte sellaisesta, sanoi hän, josta joku toinen nainen ylpeilisi? Te ette pidä missään arvossa punanauhaa, Akatemian persiljaa. Mutta luuletteko siis, että minä olen valmis itkemään onnesta, saadessani »kunniamerkin», joksi sitä nimittävät maaseudun opettajat ja univormukapteenit! Tai ehkä luulette, että minulla on palava himo saada ylleni madagaskarilainen kenraalipuku jakaakseni urhoollisuuspalkintoja juhlatilaisuuksissa?
Rupesin väkisinkin nauramaan:
— Teette nyt pilaa kenties kaikkein rakkaimmista toiveistanne… Totta kyllä, ovat punanauha ja Akatemian persilja jo poissa muodista, vähän naurettavia… Mutta kuitenkin…
— Mutta kuitenkin kaikki käyttävät niitä ja melkein kaikille on tärkeää, pääsevätkö he vai eivätkö pääse Akatemiaan… Täytyy tehdä niinkuin kaikki muutkin… Punanauha on kirjailijalle samaa kuin ylioppilaslakki koulupojalle… Se ei merkitse mitään, mutta se maksaa niin vähän vaivaa ja tuottaa niin paljon iloa sukulaisille!