Vihdoin monenlaisten taistelujen ja huolien rasittamana julkisen elämän alalta vetäytyneenä antautui Cicero kokonansa filosofialle ja tieteellisille harrastuksille. Siitä kirjoittaa hän itse: "Miettiessäni ja paljon sekä kauvan tuumaillessani, kuinka voisin hyödyttää mitä useimpia, etten milloinkaan herkeäisi pitämästä huolta yhteisestä hyvästä, ei johtunut mieleeni oivallisempaa keinoa, kuin jos tekisin tieteiden suunnat kansalaisilleni tunnetuiksi." (Cic. Divin. II, 1, 1). Tähän tuli vielä lisäksi perheellisiä suruja. Hänen tyttärensä Tullia, "Tulliola, deliciae nostrae", jota hän rakasti täydellä isän sydämmen hellyydellä, kuoli v. 45. Se isku mursi kovin hänen mieltänsä. Nytkin ottaa hän pakonsa filosofian turviin, löytääksensä sen satamassa lohdutusta ja lepoa. Syvää suruansa lieventääksensä kirjoitti hän jo samana vuonna kirjan: "De consolatione sive De luctu minuendo", s.o. "Lohdutuksesta eli kuolemansurun lieventämisestä". Sitte seuraavana vuonna, paitsi muita filosofisia kirjoituksia, ilmestyi: "Cato Major sive De senectute" eli "Vanhuudesta", samoin tämä käsillä oleva teos: "Laelius sive De amicitia" — "Laelius eli Ystävyydestä", kumpainenkin keskustelun muodossa esiteltynä, on Ciceronin hyvälle ystävälle Titus Pomponius Atticukselle omistettu.
Kirja "Laelius eli Ystävyydestä" on siis kirjoitettu v. 44 e.Kr.s., vuotta ennen Ciceronin kuolemaa (v. 43). Keskustelun henkilöt ovat 1) Cajus Laelius, synt. v. 188 e.Kr.s., tunnettu läheisestä ystävyydestänsä Scipio Africanus nuoremman kanssa. Filosofisista harrastuksistaan sekä seurustelustansa Stoalaisen Diogeneen ja Panaitioksen kanssa sai hän lisänimen "Sapiens" s.o. "Viisas". 2) Cajus Fannius, joka oli Scipionin kanssa sotaretkillä yhdessä, harrasti Stoalaista filosofiaa Panaitioksen johdolla ja oli tunnettu "Vuosikirjojen" kirjoittajana. 3) Qvintus Mucius — Scaevola eroitukseksi samannimisestä aikalaisestaan, joka oli pontifex maximus eli ylimmäinen pappi — "auguriksi" sanottu, oli kuuluisa laajoista lainopillisista tiedoistansa.
Keskustelu "Ystävyydestä" on esitelty tapahtuneeksi Laeliuksen kotona, vähää jälkeenpäin Scipio Africanus nuoremman kuoleman v. 129 e.Kr.s. — Kirjanen, joka nyt ensi kerran ilmestyy Suomalaisessa muodossa, selittää ajattelevalle lukijalle itse lähemmin tarkoituksensa.
Suomentaja.
Katso "Selityksiä" kirjan lopussa.
1 luku.
1. Auguri Qvintus Mucius kertoi tavallisesti apestansa Cajus Laeliuksesta paljon muististaan ja hupaisesti eikä epäillyt nimittää häntä jokaisessa keskustelussansa viisaaksi. Minut taas, nuorukais-ikään päästyäni, vei isäni tämän Scaevolan luo, määräten, etten siihen asti, kun voisin ja saisin olla, koskaan luopuisi ukon sivulta. Niin ollen kätkin minä muistiini useita hänen älykkäitä haastelujansa, useita myös hänen lyhyitä ja sattuvia lauseitansa sekä halusin tulla hänen ymmärryksestänsä oppineemmaksi. Mutta hänen kuoltuansa läksin minä pontifex Scaevolan luo, jonka uskallan neronsa ja rehellisyytensä puolesta sanoa valtakuntamme etevimmäksi mieheksi. Mutta tästä toistain, nyt palajan auguriin.
2. Sekä yleiseen monesti että erittäinkin muistan, kuinka hän kotonaan, istuessansa puolipyöreässä nojatuolissaan, niinkuin hänellä oli tapana, kun sekä minä että sangen harvat hänen tuttavansa olimme yhdessä, yhtyi siihen puheaineesen, joka silloin oli melkein kaikkien suussa. Sillä varmaankin sinä, Atticus, ja sitä enemmän, koska seurustelit paljon Publius Sulpiciuksen kanssa, siihen aikaan, kun hän kansantribunina joutui kuolettavaan vihaan silloisen consulin, Qvintus Pompejuksen, kanssa, jonka kanssa hän oli elänyt sangen ystävyytyneenä ja rakastavasti, muistat, kuinka suuri oli ihmisten joko ihmettely tai valitus. 3. Sentähden Scaevola silloin, kun oli sattumalta maininnut juuri siitä asiasta, esitteli Laeliuksen, ystävyyttä koskevan, keskustelun, jonka hän oli pitänyt tämän ja toisen vävynsä, Cajus Fanniuksen, Markuksen pojan, kanssa muutamia päiviä jälkeen Africanuksen kuoleman. Sen keskustelun pääkohdat panin minä muistiini; jotka olen tässä kirjassa mieleni mukaan esitellyt: olen nimittäin asettanut heidät ikäänkuin itse puhuviksi, ettei "sanoin minä" ja "sanoi hän" tulisi liian usein väliin lisättäväksi, ja että puhe näyttäisi aivan kuin silmien edessä itse läsnäolevien pitämäksi.
4. Sillä kun sinä olet usein pyytänyt minua kirjoittamaan jotakin ystävyydestä, näytti asia sekä yleisesti kaikkien tuntemisen että varsinkin meidän likeisen tuttavuutemme arvoiselta. Olen siis aivan mielelläni ryhtynyt asiaan, hyödyttääkseni useita sinun pyynnöistäsi. Mutta, niinkuin "Cato Major'issa", joka sinulle omistettuna on kirjoitettu vanhuudesta, olen asettanut Catonin ukkona keskustelevaksi, koska ei kukaan henkilö näyttänyt soveliaammalta puhumaan siitä ikäkaudesta, kuin hän, joka sekä sangen kauvan oli ollut vanhuksena että itse vanhuudessa oli ennen muita ollut arvossa pidetty, samoin, kun olemme isiltämme kuulleet Cajus Laeliuksen ja Publius Scipionin likeisen tuttavuuden olleen erittäin mainittavan, näytti minusta Laeliuksen persona soveliaalta keskustelemaan ystävyydestä juuri niitä, mitä Scaevola muisti hänen haastelleen. Mutta tämänlaisilla keskusteluilla, jotka perustuvat vanhojen, ja vieläpä kuuluisien, miesten arvollisuuteen, näyttää, en tiedä mistä syystä, olevan enemmän vakavuutta. Siis itse omaa kirjaani lukiessani tulen minä toisinansa sellaiseen mielentilaan, että luulen Catonin, enkä itseni, puhuvan. 5. Mutta niinkuin silloin vanhukselle vanhana vanhuudesta, niin olen tässä kirjassa ystävälle parhaana ystävänä ystävyydestä kirjoittanut. Silloin puhui Cato, sillä vanhempaa kuin hän ei ollut melkein ketään niinä aikoina, ei ketään ymmärtäväisempää: nyt Laelius, ollen sekä viisas (sellaisena nim. ovat he hänet pitäneet) että erinomainen ystävyyden maineesta, puhuu ystävyydestä. Soisin, että sinä kääntäisit hetkeksi mielesi minusta ja otaksuisit itse Laeliuksen puhuvan. Cajus Fannius ja Qvintus Mucius tulevat appensa luo Africanuksen kuoleman jälkeen. He alkavat keskustelun; siihen vastaa Laelius, jonka koko haastelu on ystävyydestä; sitä lukiessasi olet sinä itse tunteva itsesi.
2 luku.