Laelius eli Ystävyydestä

by Marcus Tullius Cicero

6. Fannius. Niin on, Laelius. Sillä ei ole ollut ketään parempaa miestä, kuin Africanus, ei ketään kuuluisampaa. Mutta sinun tulee ajatella, että kaikkein silmät ovat kääntyneet sinua ainoata kohden; sinua he sekä nimittävät että arvelevat viisaaksi. Tämä kunnia omistettiin äskettäin Marcus Catonille, tiedämme, että Lucius Atilius nimitettiin viisaaksi isiemme keskuudessa; mutta kumpainenkin aivan eri tavalla: Atilius, koska hän pidettiin ymmärtäväisenä kansalais-oikeudessa, Cato, koska hänellä oli monipuolinen kokemus. Kerrottiin useita seikkoja, mitä hän sekä senatissa että kansankokouksessa oli joko ymmärtävästi huolehtinut tai vakavasti toiminut tai terävästi vastannut: sentähden oli hänellä jo ikäänkuin lisänimenä "viisas" vanhuudessansa. 7. Sinua taas nimittävät he aivan toisella tavalla, eivät ainoastansa luonteesi ja tapojesi, vaan myös harrastuksesi ja oppisi tähden, viisaaksi, eivätkä niinkuin rahvaalla, vaan niinkuin oppineilla, on tapana nimittää viisaaksi, jollaista muualla Graekanmaalla emme tiedä ketään olleen — sillä joita seitsemäksi viisaaksi nimitetään, niitä eivät ne, jotka sellaisia asioita perinpohjaisemmin tunsivat, pidä viisaina — Athenassa olemme kuulleet olleen yhden sellaisen, vieläpä oli Apollonin ennuslause julistanut hänet viisaimmaksi. Tämän arvelevat he olevan sinussa viisautta, että päätät kaikkesi perustuvan itseesi sekä pidät inhimilliset kohtalot hyvettä ala-arvoisempina. Sentähden kysyvät he minulta, luulenpa samoin tältä Scaevolaltakin, millä tavalla jaksat kestää Africanuksen kuoleman surua: ja sitä enemmän, koska viime nonae-päivänä, kun olimme Decimus Brutuksen huvipuistoon kokoontuneet, niinkuin tavallisesti, neuvottelemaan, sinä et ollut saapuvilla, vaikka tavallisesti aina olet pitänyt tarkinta huolta siitä päivästä ja toimesta.

8. Scaevola. Kysyvät todellakin, Cajus Laelius, sitä useat, niinkuin Fannius sanoi. Mutta minä vastaan, mitä olen huomannut, sinun kärsivän tyynesti tuskaa, jonka olet saanut sekä yleisesti suuren miehen että varsinkin sangen hyvän ystäväsi kuoleman tähden; ja ettei se ole voinut olla sinuun sattumatta, eikä sen soveltuvan sinun inhimillisyydellesi. Mitä taas siihen tulee, ettet nonae-päivänä ollut saapuvilla virkaveljistössämme, niin vastaan terveytesi tilan, eikä surullisuutesi, olleen esteenä.

Laelius. Aivan oikein sinä, Scaevola, selität, ja todenomaisesti. Sillä ei minun tarvinnut vetäytyä pois itseäni kohdanneen kovan onnen tähden tuosta velvollisuudestani, jonka olen aina täyttänyt, kun olen ollut terveenä, enkä luule minkään kohtalon tähden sattuvan sen lujaluontoiselle ihmiselle, että hän laiminlyö velvollisuutensa. 9. Mutta kun sinä, Fannius sanot minulle jaettavan niin paljon, kuin en minä tunnusta enkä vaadi itselleni tulevaksi, niin teet siinä ystävällisesti; mutta, niinkuin minusta näyttää, et tuomitse oikein Catonista. Sillä joko ei yksikään, — jonka minä puolestani ennemmin uskon — tai jos kukaan, niin hän oli viisas. Millä tavalla hän kesti, muita mainitsematta, poikansa kuoleman! Muistan Paulluksen, olin nähnyt Galluksen, mutta nämät poikia surressaan, Catonin sitävastoin täysi-ikäistä ja arvossa pidettyä miestä asian koskiessa. 10. Jonkatähden varo, ettet Catonin edelle aseta itse sitäkään, jonka, kuten sanot, Apollo on julistanut viisaimmaksi: sillä jälkimmäisen tekoja, edellisen sanoja ylistetään. Mitä taas minuun tulee, niin — puhuakseni jo kumpaisenkin kanssa — ajatelkaatte asia näin:

3 luku.

Minä jos sanoisin, etten ole Scipionin kaipauksesta liikutettu, kuinka oikein siinä teen, siitä pitäkööt viisaat huolta, mutta varmaankin valehtelisin. Sillä minä ikävöitsen jäätyäni orvoksi sellaisesta ystävästä, jollaista, niinkuin luulen, ei ketään koskaan ole oleva, ei ketään, niinkuin saatan vakuuttaa, varmaankaan ole ollut. Mutta minä en tarvitse mitään lääkettä; minä lohdutan itse itseäni, ja enimmästi sillä lohdutuksella, että olen vapaa siitä erhetyksestä, joka useimpia vaivaa heidän ystäviensä kuoleman tähden. En luule mitään pahaa tapahtuneen Scipionille; minulle on tapahtunut, jos jotakin on tapahtunut. Omista onnettomuuksistansa taas raskaasti sureminen ei ole ystäväänsä, vaan omaa itseänsä rakastavan ominaista.

11. Kuka todellakin voisi sanoa, ettei hänelle ole käynyt mainiosti? Paitsi jollei hän nimittäin — joka ei laisinkaan ollut hänen tarkoituksensa — toivonut katoomattomuutta, mitä ei ole hän saavuttanut, jota ihmisellä on oikeus toivoa? Hän, joka kohta nuorukaisena kohosi verrattomalla miehuudella ylemmäksi kansalaistensa suurinta toivoa, joka heillä, kuu hän vielä oli poika, jo oli ollut hänestä; joka ei koskaan hakenut consulivirkaa, valittiin kahdesti consuliksi, ensi kerran ennen lain määräämää aikaa, toistain itselleen oikealla, mutta valtakunnalle melkein myöhäiseltä ajalla; joka kaksi tälle valtakunnalle sangen vihamielistä kaupunkia kukistettuansa ei päättänyt ainoastansa kokonaan nykyisiä sotia, vaan tulevatkin. Mitä minä sanoisin hänen miellyttävistä tavoistaan, hänen hellyydestään äitiänsä kohtaan, hänen jalomielisyydestänsä sisariansa, hänen hyvyydestään omaisiansa, hänen rehellisyydestänsä kaikkia kohtaan? Ne asiat ovat teille tunnetuita. Kuinka rakas sitävastoin hän oli kansakunnalleen, osoitti suru hänen hautajaisissansa. Mitä siis tätä muutamien vuosien lisä olisi voinut huvittaa? Sillä vaikkei vanhuus olekaan rasittavaa, niinkuin muistan Catonin vuotta ennen, kuin hän kuoli, keskustelleen minun ja Scipionin kanssa, kuitenkin vie se pois sen elonvirkeyden, joka Scipionilla nyt vielä oli.

12. Sentähden oli hänen elämänsä sellainen joko onnen tai maineen puolesta, ettei siihen voinut tulta mitään lisäksi; kuoleman tunteen taas hävitti sen nopeus. Mutta siitä tavasta, millä hän kuoli, on vaikeata päättää, mitä ihmiset siitä arvelevat, sen te tiedätte. Sen voi kuitenkin todenperäisesti sanoa, että Publius Scipionille niistä useista päivistä, joita hän oli nähnyt elämässänsä sangen juhlallisia ja iloisia, se päivä oli kuuluisin, kun senatin kokouksen päätyttyä senatorit, Roman kansa, liittolaiset ja Latinalaiset saattoivat illalla takaisin hänet kotiin edellisenä päivänä, ennenkuin hän erosi elämästä: että hän näytti niin korkealta kunnia-arvon asteelta saapuneen pikemmin taivaallisten, kuin menneen manalaisten luo.

4 luku.

13. Sillä minä en voi suostua niiden mielipiteesen, jotka äskettäin ovat alkaneet esitellä sitä oppia, että sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa, ja että kaikki häviää kuolemassa. Enemmän minuun vaikuttaa vanhojen arvollisuus, osaksi meidän esi-isiemme, jotka kuolleille omistivat niin uskonnollisia oikeuksia, jota he eivät olisi varmaankaan tehneet, jos eivät olisi luulleet niiden heihin ollenkaan koskevan; osaksi niiden, jotka tässä maassa olivat ja Suurta Graekaa, joka kyllä nyt on melkein hävitetty, mutta silloin kukoisti, sivistyttivät laitoksillansa ja opetuksillaan; osaksi hänen, jonka Apollonin ennuslause julisti viisaimmaksi, joka ei siitä milloin sitä, milloin tätä väitellyt, niinkuin hän teki useimmissa asioissa, vaan aina samaa, nim. että ihmisten sielut ovat jumalallisesta alkuperästä lähteneet ja että niille, kun ovat erinneet ruumiista, on paluumatka avoinna taivaasen, sitä huokeampi, jota parempi ja rehellisempi ihminen on ollut.

14. Sama ajatus oli Scipionilla, joka todellakin, ikäänkuin olisi aavistanut, sangen harvoja päiviä ennen kuolemaansa, kun sekä Philus että Manlius ja muita hyvin useita oli läsnä, samoin sinäkin, Scaevola, olit tullut sinne minun kanssani, keskusteli kolme päivää "valtiosta", jonka keskustelun melkein loppuosa oli se, mitä sielujen kuolemattomuudesta hän sanoi maatessaan unennäössä kuulleensa Africanukselta. Jos asia niin on, että, jota parempi kukin on, sitä helpommin liitää hänen sielunsa ikäänkuin ruumiin vartiostosta ja siteistä, niin kenelle luulemme olleen tien taivaaseen helpomman, kuin Scipionille? Jonkatähden pelkään, että on enemmän kateellisen, kuin ystävän ominaista surra tätä hänen kohtaloansa. Mutta jos se olisi todellisempaa, että sielu ja ruumis häviävät samalla eikä mitään tajuntaa ole jäljellä, niin samoin kuin kuolemassa ei ole mitään hyvää, ei siinä varmaan ole mitään pahaakaan. Sillä tajunnan menetettyä on aivan kuin jos ei olisi syntynyt ensinkään. Mutta että hän kumminkin oli syntynyt, siitä iloitsemme sekä me että tämä valtakunta riemuitsee niinkauvan, kun se on olemassa.