Kun maa on ottanut vastaan kylvetyn siemenen pehmennettyyn ja muokattuun helmaansa, niin se ensin pitää sitä luonaan pimeään kätkettynä (tästä multaaminen, joka tämän toimittaa, on saanut nimensä). Sitten se lämmitettyään siementä kuumalla likistyksellään painaa sen auki sekä houkuttelee siitä esiin viheriöivän oraan, joka vähitellen varttuu juurihapsiensa nojassa ja sitten solmuisen korren kannattamana sulkeutuu tuppeen tavallaan täysikäiseksi tullessaan. Kun kasvi on tupestaan puhjennut, tekee se tähkänmuotoisen hedelmän sekä suojelee itseään pikkulintujen nokilta vihneaidallaan.
Mitä tarvitsee minun mainitakaan viiniköynnösten syntyä, istuttamista ja kasvamista! En voi siitä tuntea kylläkseni ihastusta, sanon sen, jotta oppisitte tuntemaan minun ikäni virkistyksen ja huvituksen. En puhu tuosta kaikkia maan tuotteita synnyttävästä voimasta, joka aivan vähäisestä viikunan idusta tahi viinirypäleen sydämestä tahi muiden maanhedelmien ja kasvien ylen pienistä siemenistä luo mahtavia runkoja ja oksia. Eivätkö istukkaat, pistokkaat, haaravesat, aaluvat ja juurukkaat herätä ihastusta ja ihmettelemistä kenessä hyvänsä? Viiniköynnös taas, joka luonnostaan on taipuva kaatumiseen ja lankee maahan, ellei sitä tueta, tarttuu kumminkin noustakseen pystyyn karhillaan, ikäänkuin käsillä, kaikkeen, mistä se saa kiinni. Kun se moninaisissa mutkissa ja kiemuroissa luikertelee sinne tänne, niin taitava maanviljelijä pitää sitä kurissa silpoillen sitä veitsellään, jottei se pääse taajenemaan liikaoksineen eikä levenemään ylenmäärin joka taholle. Sitten kevään tullessa ilmestyy jäljelle jääneissä köynnöksissä oksien niveliin niin sanottu silmu, josta viinirypäle nousee ja tulee näkyviin. Varttuessaan maan nesteestä ja auringon lämmöstä se aluksi on kovin katkera maultaan, mutta kypsyttyään se tulee makeaksi ja lehvien suojassa sekä saapi kohtuullista lämpöä että välttää liiallista päivänpaistetta. Mikä saattaa olla sitä maultaan mieluisempaa ja näöltään kauniimpaa?
Kuten jo ennen sanoin, niin ei minua huvita vain viiniköynnöksen hyöty ja sen laatu, vaan lisäksi sen viljelys: tukipylväitten rivit, pylväspäiden yhdistäminen poikkipuilla, köynnösten sitominen ja levittäminen sekä mainitsemani muutamien oksien katkominen ja toisten jättäminen koskematta. Miksi otankaan puheeksi maan erilaisen kastelemisen, ojittamisen ja kuokkimisen, joista maa tulee paljon hedelmällisemmäksi? Mitä sanonkaan lannoittamisen hyödyllisyydestä? Siitä olen puhunut maanviljelyksestä kirjoittamassani kirjassa. Siitä ei Hesiodos, niin oppinut kuin olikin, ole lausunut sanaakaan kirjoittaessaan maanviljelyksestä. Mutta Homeros, joka luullakseni eli monta vuosisataa aikaisemmin, antaa Laërteen muokata maata sekä lannoittaa sitä lievittääkseen poikansa takia tuntemaansa ikävää. Maalaiselämä on huvittava niin hyvin viljalaihojen, niittyjen, viinimäkien ja puuistutusten takia kuin myös vihannes- ja hedelmäpuutarhojen sekä eläinlaidunten, mehiläisparvien ynnä kaikenlaisten kukkien runsauden takia. Mutta ei yksin kylväminen ole hauskaa, vaan myös oksastaminen, mikä on maanviljelyksen älykkäin keksintö.
16. Voisin edelleen mainita montakin maalaiselämän hauskuutusta, mutta huomaan senkin, minkä olen sanonut, käyneen liian pitkäveteiseksi. Suokaa toki minulle se anteeksi, sillä toisella puolen on maanviljelyksen harrastus viehättänyt minua, toiselta puolen taas vanhuus on luonnostaan jotensakin puhelias, myönnän sen, jottei näyttäisi siltä, kuin tahtoisin vapauttaa sen kaikista vioista. Sentähden Manius Curius voitettuaan samnilaiset, sabiinit ja Pyrrhoksen vietti ikänsä loppuosan tällaisessa elämässä. Katsellessani hänen maatilaansa, se näet ei ole kaukana luotani, en saata kylliksi ihailla itse miehen kohtuullisuutta tahi toiselta puolen noitten aikojen ankaraa tapaa. Kun Curius kerran istui lietensä ääressä toivat samnilaiset suuren määrän kultaa hänelle, mutta saivat häneltä tarjoukseensa epäävän vastauksen. Kuten hän virkkoi, ei hänen mielestään kullan omistaminen ollut kunniakasta, vaan niitten hallitseminen, jotka omistivat kultaa. Eiköhän sellainen mieliala tekisi vanhuutta suloiseksi?
Palaan taas maanviljelijöihin, jotten jättäisi itseäni. Maalla elivät siihen aikaan senaattorit (vanhukset nimittäin), koskapa Lucius Qvinctius Cincinnatukselle hänen kyntäessään ilmoitettiin hänen valitsemisestaan diktaattoriksi. Tämän diktaattorin käskystä ratsuväenpäällikkö Gaius Servilius Ahala yllätti ja tappoi kuninkaanvaltaa tavoittelevan Spurius Maeliuksen. Maakartanostaan kutsuttiin senaatin kokoukseen sekä Curius että muut vanhukset (siitä ne, jotka kutsuivat heidät, saivat kulkijain nimen). Surkuteltavako on näiden miesten vanhuus ollut, he kun huvittelivat itseään maan viljelemisellä?
Ainakin minun mielestäni tuskin mikään elämä lienee onnellisempaa niin hyvin toimialan puolesta, koska maanviljelys yleensä on koko ihmissuvulle terveellistä, kuin myös mainitsemani hauskuutuksen ja kaikenlaisten ihmisten ravintoon ja jumalienkin palvelukseen kuuluvien tuotteiden runsauden ja yltäkylläisyyden takia; saatamme siis, koska muutamat sitä haluavat, vihdoin sopia nautinnonkin kanssa. Sillä kelvollisen ja uutteran isännän viini- ja öljykellari sekä ruoka-aitta ovat aina täysinäisiä, ja koko hänen talonsa uhkuu runsautta. Siellä on yllinkyllin porsaita, vohlia, karitsoja, kanoja, maitoa, juustoa ja hunajaa. Puutarhaa taas maalaiset itse nimittävät toiseksi sianreidekseen. Ja vielä hauskemmiksi tekevät linnustaminen ja muu metsästäminen tämän elämän joutohetkien huvituksina. Mitä tarvitseekaan minun enempää puhua niittyjen vihannuudesta, puitten riveistä tahi viini- ja öljymäkien kauneudesta?
Lyhyeen sanottuna: ei saata olla mitään hyödyltään parempaa eikä näöltään somempaa kuin hyvin viljelty maatila. Puhumattakaan siitä, että vanhuus estäisi nauttimasta tästä, niin se vielä päinvastoin lisäksi kehoittaa ja houkuttelee siihen. Sillä missä saattaa tämä ikäkausi paremmin lämmitellä auringonpaisteessa tahi takkavalkean ääressä, tahi toiselta puolen enemmän terveyden mukaisesti löytää viileyttä varjossa tahi veden partaalla. Pitäkööt siis nuoret itseänsä varten aseet, hevoset, keihäät, nuijat ja pallot; pitäkööt vielä uima- ja juoksuharjoitukset; jättäkööt meille vanhoille monista leikeistään nopat ja peliarvat ja niistäkin vain sen, minkä tahtovat, koska vanhuus voi olla onnellinen ilman niitäkin.
17. Monessa suhteessa ovat Ksenophonin kirjat perin hyödyllisiä. Tehkää hyvin ja lukekaa niitä ahkerasti, kuten kyllä teette. Kuinka runsassanaisesi hän kiittääkään maanviljelystä kirjassaan taloudenhoidosta, jonka nimi on Oikonomikos! Ja jotta huomaisitte, ettei hänestä mikään ollut niin hallitsijan arvoista kuin maanviljelystoimi, niin kuulkaa, miten Sokrates tässä kirjassa keskustelee Kritobuloksen kanssa. Nerostaan ja hallitsijamaineestaan tunnettu persialainen ruhtinas Kyros nuorempi oli näet, kertoi hän, kun erinomaisen ansiokas lakedaimonilainen Lysandros oli tullut hänen luokseen Sardes-kaupunkiin tuoden mukanaan lahjoja liittolaisilta, ollut muutoinkin tälle ystävällinen ja kohtelias sekä lisäksi näyttänyt hänelle aidatun ja huolellisesti istutetun puiston. Kun Lysandros ihmetellessään puiden solakkuutta ja roomalaisen viitosen muotoon istutettuja rivejä, muokattua ja puhdistettua maata sekä kukista lehahtavia suloisia tuoksuja oli sanonut ihailevansa tätä kaikkea suunnitelleen ja järjestelleen miehen huolellisuutta ja taitavuutta, niin Kyros oli vastannut: "Minäpä itse olen kaiken tuon suunnitellut, minun tekemäni ovat rivit, ja minun on järjestely, minä itse olen useat noista puista omin käsin istuttanut." Silloin oli Lysandros huudahtanut katsellen hänen purppuravaatteitaan, sorjaa vartaloaan ja kullalla ynnä kalliilla kivillä runsaasti koristettua persialaispukuaan: "Syystä sinua, Kyros, mainitaan onnelliseksi, koska sinun ansioihisi vielä on liittynyt ulkonainen onni."
Tällaisesta onnesta sallitaan siis vanhuksen nauttia, eikä tämä ikä estä meitä pitämästä vireillä harrastuksiamme sekä muihin toimiin että varsinkin maanviljelykseen hamaan vanhuuden loppupäähän saakka. Tiedämme Marcus Valerius Corvinuksen jatkaneen harrastuksiaan sadanteen ikävuoteensa saakka oleskellessaan maaseudulla maita viljelemässä, sittenkuin hänen elämänsä oli ikäänkuin jo umpeen kulunut. Hänen ensimmäisen ja toisen konsulikautensa välillä oli 46 vuotta. Siten oli hänen virkauransa yhtä pitkä, kuin esi-isiemme mielestä elämän rata vanhuuden alkuun asti on. Ja hänen loppuikänsä oli siinä suhteessa keski-ikää onnellisempi, että hänellä oli enemmän arvoa osallaan, mutta vähemmän vaivaa.
Arvossapito taas on vanhuuden korkein kunnia. Kuinka suuri olikaan
Lucius Caecilius Metelluksen arvovalta, kuinka suuri Aulus Atilius
Calatinuksen! Hänestä on tuo tunnettu hautakirjoitus: