"Yksmielisesti monet heimot tunnustaa
tään yhden ensimmäiseks kansassaan."
Tuttuhan on hautakiveen piirretty kirjoitus kokonaisuudessaan. Syystä siis hän oli kunnianarvoisa, koskapa kaikkien mielipide oli yksimielinen hänen ylistämisestään. Minkälaisen miehen näimmekään hiljattain ylimmäisessä papissa Publius Crassuksessa, minkälaisen Marcus Lepiduksessa, joka sitten oli samassa pappisvirassa! Mitä puhuisinkaan Pauluksesta tahi Africanuksesta tahi ennen jo mainitusta Maximuksesta? Heidän lausunnoissaan, jopa viittauksissaankin ilmeni arvokkuutta. Varsinkin kunniaviroissa ollut vanhus nauttii niin suurta kunnioitusta, että se on parempi kuin kaikki nuoruuden nautinnot.
18. Huomatkaa, että minä kaikissa puheissani ylistän vain nuoruuden pohjalle perustettua vanhuutta. Tästä seuraa se, minkä kerran lausuin saaden suuren yleisen hyväksymisen, että se vanhuus on kurja, jonka täytyy puolustautua puheilla. Eivät harmaat hapset eivätkä rypyt yht'äkkiä saata vetää kunnioitusta puoleensa, mutta kunniallisesti vietetty aikaisempi elämä korjaa kunnioituksen lopullisena hedelmänään. Sillä seuraavatkin vähäpätöisiltä ja tavallisilta näyttävät seikat todistavat puolestaan kunnioituksesta, nimittäin tervehtiminen, seuranetsiminen, tieltä väistyminen, seisoalle nouseminen, saattaminen kotoa kokoukseen ja sieltä takaisin sekä neuvonkysyminen. Tätä kaikkea noudatetaan sekä meillä että muualla, sitä tarkemmin, kuta sivistyneempi yhteiskunta on.
Äsken mainitsemani lakedaimonilaisen Lysandroksen oli tapana, niin kerrotaan, väittää, että Lakedaimon oli vanhusten kunniallisin asuinpaikka; sillä ei missään pidetty ikää niin suuressa arvossa, eikä vanhuus missään ollut niin kunnioitettu. Vieläpä kerrotaan, että, kun Ateenassa eräs vanha mies oli tullut teatteriin näytelmän aikana, hänen omat kansalaisensa suuressa väentungoksessa eivät antaneet hänelle tilaa missään, mutta, kun hän oli tullut lakedaimonilaisten luo, jotka ollen lähettiläitä istuivat määrätyllä paikalla, sanotaan heidän kaikkien nousseen yht'aikaa sekä päästäneen ukon istumaan keskuuteensa. Kun yleisö moninkertaisilla kättentaputuksilla oli ilmaissut hyväksymisensä, oli joku lakedaimonilaisista lausunut, että ateenalaiset kyllä tiesivät, mikä oli oikein, mutta eivät tahtoneet sitä tehdä.
Teidän augurikollegiossanne on paljon hyvää; varsinkin on mainittava se seikka, että jokaisella on oikeus äänestää ikänsä mukaan, ja että vanhemmat augurit asetetaan sekä niiden edelle, jotka ovat ylempänä virassa, että niiden edelle, joilla on käskyvalta. Mitkä ruumiilliset nautinnot ovat niinmuodoin verrattavia arvon ja kunnioituksen tuottamiin palkintoihin? Ne, jotka loistavasti ovat niitä nauttineet, ovat minusta suorittaneet elämänsä näytelmän loppuun saakka eivätkä ole kuten harjaantumattomat näyttelijät loppunäytöksessä epäonnistuneet uupuneina.
"Mutta onhan itsepäisiä, synkkämielisiä, äreitä ja tylyjä vanhuksia." Onhan itaroitakin, jos asiata oikein tutkimme; mutta nämä viat ovat luonteen eivätkä vanhuuden vikoja. Kuitenkin on itsepäisyydellä ja mainitsemillani muilla vioilla jossakin määrin puolustuksensa, mikä tosiaan ei ole täysin pätevä, mutta joka tapauksessa siihen määrään, että se näyttää hyväksyttävältä. He luulevat itseään halveksittavan, ylenkatsottavan sekä pilkattavan: sitäpaitsi jokainen loukkaus tuntuu raukeasta ruumiista kiusalliselta. Tämä kaikki lieventyy kumminkin hyvien tapojen ja sivistyksen avulla, ja se voidaan huomata sekä tosielämässä että näyttämöllä Adelphi-näytelmässä esiintyvistä veljeksistä. Kuinka paljon tylyyttä onkaan toisessa ja kuinka paljon herttaisuutta toisessa! Näin on asianlaita; niinkuin ei kaikki viinikään happane, niin ei joka luonne käy katkeraksi iästä. Hyväksyn ankaruuden vanhuksissa, mutta sen kuten kaiken muunkin vain kohtuullisena; katkeruutta en millään muotoa hyväksy. Mutta mitä itaruus vanhalla iällä tarkoittaa, sitä en ymmärrä. Saattaako mikään olla tyhmempää kuin hankkia itselleen sitä enemmän evästä, mitä vähemmän matkaa on jäljellä.
19. Jäljellä on neljäs moitteen syy, joka näyttää eniten ahdistavan ja huolestuttavan ikäämme, nimittäin kuoleman lähestyminen; tämä ei tosiaankaan saata olla kaukana vanhuudesta. Oi, kurja on vanhus, joka ei ole huomannut niin pitkän iän kuluessa, että kuolema on halveksittava! Sehän on joko tykkänään jätettävä syrjään, jos se kokonaan hävittää sielun, tahi on se toivottavakin, jos se vie sielun jonnekin, missä tämä on oleva ikuinen. Kolmatta mahdollisuutta ei varmastikaan voida keksiä. Mitä siis pelkäisin, jos kuoleman jälkeen en olisi kurja tahi olisin vielä onnellinenkin? Mutta kukapa on niin typerä, vaikka onkin nuori, että hän varmaan uskoo elävänsä iltaan saakka. Onhan sillä iällä paljon useampia kuoleman mahdollisuuksia kuin meidän iällämme: nuoret miehet sairastuvat helpommin, heidän tautinsa ovat ankarammat, ja he paranevat vaivalloisemmin. Sentähden vain harvat pääsevät vanhuuden ikään; jollei näin kävisi, elettäisiin paremmin ja viisaammin. Ymmärrystä, järkevyyttä ja älyä näet on vanhuksissa; jollei vanhuksia olisi, ei olisi valtioita yhtään.
Mutta palaan jälleen uhkaavaan kuolemaan. Onko tämä mikään syytös vanhuutta vastaan, sillä huomaatte tämän koskevan sitä yhtä hyvin kuin nuoruutta? Olen valitettavasti itse rakkaassa pojassani samoinkuin sinä, Scipio, veljissäsi, joiden toivottiin kohoavan korkeimpaan arvoasemaan, saanut kokea, että kuolema on yhteinen kaikille ikäkausille. "Mutta nuorukainen toivoo elävänsä kauan, mitä vanhus ei saata toivoa." Hän tekee tyhmästi toivoessaan; sillä mikä on tyhmempää kuin pitää epävarmaa asiaa varmana ja väärää totena. "Mutta vanhuksella ei ole edes toivomisen varaa." Sittenkin hän on paremmassa asemassa kuin nuorukainen, koska hän jo on saavuttanut sen, mitä toinen vain toivoo. Nuorukainen tahtoo elää kauan, vanhus on jo elänyt kauan.
Oi hyvät jumalat, mikä on sitten ihmisen elämässä kauan! Sillä oletapas pisin elinaika. Odottakaamme itsellemme tartessolaisten kuninkaan ikää: oli näet, kuten huomaan kirjoitetuksi, Gadeessa muudan Arganthonius, joka hallitsi 80 vuotta sekä eli 120. Minusta ei ole mikään pitkäkään, jolla on jokin loppu. Sillä kun loppu tulee, silloin se, mikä on kulunut, on mennyttä; ainoastaan se on jäljellä, minkä olet saavuttanut kunnolla ja rehellisillä töillä. Tunnit menevät menojaan, samoin päivät, kuukaudet ja vuodet, eikä kulunut aika milloinkaan palaa, eikä voida tietää sitä, mikä seuraa. Kunkin täytyy tyytyä siihen, mitä hänelle on annettu elinaikaa. Eihän näyttelijän tarvitse näytellä kappaletta loppuun saavuttaakseen hyväksymistä, jos hän vain miellyttää siinä näytöksessä, jossa hän esiintyy, eikä viisaan tarvitse päästä elämänsä loppunäytökseen saakka. Lyhytkin elinaika on kyllin pitkä hyvää ja rehellistä elämää varten; jos taas päästään pitemmälle, ei ole enemmän aihetta suruun, kuin on maanviljelijöillä surua siitä, että suloisen kevään kuluttua on tullut kesä ja syksy. Keväthän on ikäänkuin nuoruuden kuva ja viittaa tuleviin hedelmiin. Muut ajat vuorostaan ovat määrätyt elojen leikkuuta ja korjuuta varten. Vanhuuden hedelmä on, kuten usein olen sanonut, rikas muisto aikaisemmin suoritetuista hyvistä töistä.
Kaikkea, mikä tapahtuu luonnon mukaan, on pidettävä hyvänä; mikä on sitten niin luonnonmukaista, kuin kuolema on vanhuksille? Se kohtaa nuorisoakin, vaikka luonto tekee ankaraa vastarintaa. Siksi nuorukaiset näyttävät minusta kuolevan samalla lailla, kuin voimakas tuli sammuu sitä tukahutettaessa runsaalla vedellä, vanhukset taas, niinkuin loppuun palanut tuli itsestään sammuu ilman mitään ulkonaista väkivaltaa. Niinkuin hedelmät töintuskin pudotetaan puusta, jos ne ovat raakoja, mutta itsestään putoilevat tultuaan kypsiksi ja tuleentuneiksi, niin väkivalta viepi hengen nuorilta, mutta kypsyys vanhoilta. Tämä aika on minulle niin suloinen, että minusta lähestyessäni yhä enemmän kuolemaa tuntuu siltä, kuin pitkän purjehduksen perästä näkisin maata sekä vihdoin kerran olisin saapumaisillani satamaan.