20. Vanhuudella taas ei ole mitään määrättyä rataa, ja siinä elää kukin oikein niin kauan, kuin kykenee täyttämään ja hoitamaan toimintavelvollisuuttaan. Siitä on seurauksena, että vanhuus on vielä rohkeampi ja urheampi kuin nuoruus. Tästä juuri johtuu se vastaus, minkä Solon antoi hallitsija Peisistratokselle. Tämän kysyessä, minkä turvissa Solon niin rohkeasti vastusti häntä, vastasi Solon, kuten kerrotaan: "Vanhuuden."
Mutta paras elämän loppu on se, kun luonto itse, hengen voimain ollessa heikontumattomina ja aistien luotettavina, hajoittaa kyhäämänsä teoksen. Niinkuin se, joka on rakentanut laivan tahi talon, itse helpoimmin purkaa sen, niin luontokin parhaiten hajoittaa ihmisen, jonka se on liittänyt yhteen. Nythän jokainen liitos irroitetaan vaivoin uutena, mutta helposti vanhana. Siitä seuraa, että vanhusten ei tarvitse halukkaasti pyytää tuota lyhyttä elämän loppujäännöstä eikä syyttä luopua siitä. Pythagoras kieltääkin lähtemästä elämän vartiopaikasta ilman päällikön, s.o. jumalan käskyä. On tosin olemassa viisaan Solonin sepittämä muistokirjoitus, jossa hän sanoo tahtovansa, etteivät hänen ystävänsä herkeäisi suremasta ja itkemästä hänen kuolemaansa. Luullakseni hän tahtoo olla omaisilleen rakas, mutta kenties lausuu Ennius paremmin:
"Kyynelin älköön surtako mua, ja hautaani mennä itkuja vailla mun suotakohon."
Hän uskoo, ettei sovi surra kuolemaa, jota kuolemattomuus seuraa.
Vielä saattaa jonkinlainen tunto kuollessa olla vallalla, mutta vain vähän aikaa, varsinkin vanhuksissa; kuoleman jälkeen taas tunto joko on toivottava tahi sitä ei ole ensinkään. Mutta meidän pitää jo hamasta nuoruudesta saakka ajatella sitä, että vähäksymme kuolemaa, sillä ilman sitä ajatusta ei kukaan saata olla tyyni. Varmasti täytyy kuolla, ja vain se on epätietoista, tokkopa jo tänään. Kuinka voisi se siis olla rauhallinen, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa joka hetki?
Juuri niin pitkä väittely tästä ei näytä tarpeelliselta, sillä en muistele Lucius Brutusta, joka surmattiin vapauttaessaan isänmaataan, en muistele molempia Deciuksia, jotka kannustivat hevosensa vapaaehtoiseen kuolemaan, en Marcus Atiliusta, joka lähti kärsimään kidutuskuolemaa pitääkseen viholliselle antamansa kunniasanan, en myöskään molempia Scipioita, jotka tahtoivat omilla ruumiillaankin sulkea tien puunilaisilta, en isoisääsi Lucius Paulusta, joka kuolemallaan sovitti virkaveljensä häikäilemättömyyden Cannaen häpeällisessä taistelussa enkä vihdoin Marcus Marcellusta, jonka ruumiilta ei julminkaan vihollinen kieltänyt hautaamisen kunniaa, vaan palautan mieleeni sen seikan, mistä olen kirjoittanut "Muinaishistoriassani", nimittäin, että meikäläiset legioonat usein hilpeinä ja urheamielisinä ovat lähteneet semmoiseen paikkaan, mistä eivät uskoneet milloinkaan palaavansa. Siis, mitä nuoret miehet, jotka ovat sekä sivistymättömiä että lisäksi talonpoikaisia, halveksivat, sitäkö sivistyneet ukot pelkäisivät?
Ainakin minun mielestäni kaikkien mieliharrastusten tyydyttäminen aikaansaa tyytymyksen elämään. Lapsuudella on omat määrätyt harrastuksensa; tokkohan nuorukaiset niitä kaipaavat? Niitä on niinikään alkavalla nuoruuden iällä; etsiikö niitä enää tuo vakaantunut ikä, niin sanottu keski-ikä? Harrastuksensa on vielä silläkin iällä; ei niitäkään vanhuudessa tavoitella. Vihdoin on myös vanhuuden iällä muutamia harrastuksia. Niinkuin siis edellisten ikäkausien harrastukset katoavat, niin katoavat vanhuudenkin, ja, kun tämä on tapahtunut, niin tyytymys elämään tuo mukanaan otollisen kuolemanhetken.
21. Enhän minä puolestani käsitä, miksi en uskaltaisi sanoa teille, mitä itse ajattelen kuolemasta, sillä minulla on luullakseni tarkempi silmä tässä, koska olen lähempänä sitä. Luulen, että teidän isänne, Scipio ja Laelius, nuo mainiot ja minulle ylen rakkaat miehet, elävät vieläpä sellaista elämää, jota yksin sopii sanoa elämäksi. Niin kauan kuin olemme suljettuina tähän ruumiin ahtaaseen majaan, toimitamme ikäänkuin välttämättömyyden määräämää virkaa ja raskasta työtä; onhan taivaallinen sielu työnnetty alas ylhäisestä asuinsijastaan ja ikäänkuin vajonnut maahan, joka on sen jumalallisen ja iankaikkisen olemuksen vastakohta. Mutta uskon kuolemattomien jumalien sirotelleen sielut ihmisruumiiseen, jotta olisi semmoisia olentoja, jotka huolehtisivat maasta sekä tarkastellen taivaankappaleiden järjestystä jäljittelisivät sitä elämänsä tarkkaan määrätyssä säännöllisyydessä. Eikä vain järkiperäinen tutkistelu ole saattanut minua uskomaan sitä, vaan myöskin etevimpien filosofien maine ja arvovalta.
Kuulin, että Pythagoras ja pythagoralaiset, jotka ovat melkein meidän maanmiehiämme (heitä nimitettiinkin muinoin italialaisiksi filosofeiksi), eivät koskaan epäilleet, etteivätkö sielumme ole lähtöisin yleisestä jumalallisesta maailmanhengestä. Sitäpaitsi minulle osoitettiin, mitä Sokrates, jonka Apollon oraakkeli oli julistanut kaikkein viisaimmaksi, oli esittänyt sielujen kuolemattomuudesta viimeisenä elinpäivänään. Lyhyesti sanottuna, siitä olen vakuutettu ja sitä uskon, että, koska sieluilla on niin suuri nopeus, ja koska niissä asuu niin laaja muisto menneisyydestä sekä aavistus tulevaisuudesta, niin monta taitoa, niin monta tietoa ynnä keksintöä, semmoisia ominaisuuksia käsittävä olento ei saata olla kuolevainen. Ja koska sielu aina liikkuu eikä ole mitään alkusyytä liikkumiseen, koska se itse panee itsensä liikkeelle, ei se ole saavuttava liikkeen loppuakaan, sillä se itse ei ole koskaan jättävä itseään. Edelleen, kun sielun luonto on yksinkertainen, eikä sillä ole mitään eriarvoista tahi erilaista itsessään, niin ei sitä voida jakaa; ja jos sitä ei voida tehdä, ei se saata kuolla. Pätevänä todistuksena taas siitä, että ihmiset tietävät varsin paljon ennen syntymistään, on se seikka, että pojatkin oppiessaan vaikeita tietoaineita käsittävät lukuisia asioita niin nopeasti, etteivät näytä niitä oppivan vasta silloin ensi kertaa, vaan näyttävät palauttavan ne mieleensä sekä muistelevan uudestaan. Tämä on jotakuinkin Platonin ajatus.
22. Ksenophonin mukaan taas vanhempi Kyros lausuu kuolinvuoteellaan seuraavasti: Älkää luulko, rakkaat poikani, että teistä erottuani en ole missään tahi en ole yhtään olemassa. Ettehän ollessani kanssanne nähneet sieluani, mutta ymmärsitte suorittamistani töistä sen olevan ruumiissani. Uskokaa siis sen olevan edelleen olemassa, joskaan ette näe sitä yhtään. Eiväthän tosiaan kunnianosoitukset mainioita miehiä kohtaan pysyisi heidän kuoltuaan, elleivät heidän omat sielunsa toimittaisi mitään semmoista, minkä johdosta kauemmin säilyttäisimme heidän muistoaan. Minä puolestani en milloinkaan ole saattanut tulla siihen vakaumukseen, että sielut elävät ollessaan kuolevaisissa ruumiissa, mutta kuolevat poistuttuaan niistä, enkä myöskään siihen, että sielu on tajuton poistuttuaan tajuttomasta ruumiista, mutta päinvastoin silloin täydellisesti tajullinen, kun se vapautettuna kaikesta ruumiin kosketuksesta on alkanut tulla puhtaaksi ja eheäksi. Ja kun ihmisen olemus hajoaa kuollessa, on myöskin ilmeistä, minne mikin sen muista osista erkanee — kaikkihan poistuvat sinne, mistä ovat lähtöisin —: sitävastoin sielu yksin ei ole näkyvä, ei läsnäollessaan eikä erotessaan.