10. Huomaatteko, miten Nestor Homeroksen runoissa hyvin usein puhuu kiittäen omista ansioistaan. Hän näet eli jo kolmannen miespolven aikana, eikä hänen suinkaan tarvinnut pelätä, että hän puhellessaan tosiasioita itsestään näyttäisi kerskujalta tahi lavertelijalta. Sillä, kuten Homeros sanoo, hänen kieleltään valui puhe mettä makeampana, eikä hän tarvinnut mitään ruumiinvoimia siihen miellyttävyyteen. Tuo kuuluisa Kreikan johtaja Agamemnon ei koskaan kuitenkaan toivo, että hänellä olisi kymmenen Ajaksin vertaista, vaan kyllä kymmenen Nestorin vertaista miestä; jos sellaista tulisi hänen osalleen, on hän varma Troian pikaisesta kukistumisesta.
Palaan kumminkin jälleen itseeni. Käyn 84. vuotta ja soisin voivani kerskata samasta kuin Kyroskin. Vaikka en enää ole samoissa voimissa kuin ollessani sotamiehenä ja kvestorina puunilaissodassa tahi ollessani Hispaniassa konsulina tahi neljää vuotta myöhemmin taistellessani sotatribuunina Thermopylai'n luona Manius Glabrion konsulivuotena, kumminkin saatan sanoa sen, ettei ikä ole kokonaan heikontanut eikä nujertanut minua, kuten itse näettekin. Eipä senaatin kokouksen tahi forumin puhelavan, eipä ystävien eikä turvattien tahi kestitoverien tarvitse kaivata voimiani. Enhän koskaan ole hyväksynyt tuota vanhaa kiitettyä sananlaskua, mikä kehoittaa tulemaan aikaisin vanhaksi, jos haluttaa olla kauan vanhana. Mieluummin tosiaan tahtoisin olla vähemmän aikaa vanhuksena kuin tulla vanhukseksi, ennenkuin oikeastaan olen semmoinen. Siksi ei tähän asti ole kääntynyt puoleeni kukaan, jota varten minulla ei olisi ollut aikaa. Mutta minulla on, niin sanotaan, vähemmän voimia kuin kummallakaan teistä. Eihän teilläkään ole centurio Titus Pontiuksen voimia; onko hän silti teitä etevämpi? Käytettäköön voimia vain kohtuudella, ponnistakoon kukin sen verran, kuin voi; silloin hän todellakaan ei suuresti kaipaa voimia. Kerrotaan Milonin kulkeneen Olympiassa kilparadan päästä toiseen kantaen härkää hartioillaan. Tahtoisitko nyt, että sinulle annettaisiin moiset ruumiinvoimat mieluummin kuin Pythagoraan hengenvoimat? Sanalla sanoen, käytettäköön tuota hyvää niin kauan, kuin sitä on olemassa: älköön sitä kaivattako, kun sitä ei enää ole. Eihän nuorukaisten sovi kaivata lapsuudenikäänsä eikä iässä jonkun verran edistyneempien nuoruuttaan. Elämällä on määrätty kulkunsa ja luonnolla vain yksi, sekin yksinkertainen, tie. Kullekin ikäkaudelle on määrätty sen oma luontainen kehitys, joten lasten heikkoudessa, nuorukaisten tuimuudessa, tasaantuneen iän vakavuudessa sekä vanhuuden kypsyydessä on jotain luonnonmukaista, jota aikanaan on nautittava.
Luulen sinun, Scipio, saaneen kuulla, mitä isoisäsi kestiystävä Masinissa tekee vielä tähän aikaan yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä. Aloitettuaan matkansa jalkaisin ei hän ollenkaan nouse hevosen selkään; aloitettuaan sen ratsain ei hän astu alas hevosen selästä; ei mikään rankkasade eikä mikään pakkanen saa häntä olemaan pää peitettynä; hänellä on ylen sitkeä ruumis, ja siksipä hän täyttää hallitsijan kaikki velvollisuudet ja tehtävät. Niinmuodoin saattaa harjoitus ja kohtuus vielä vanhoilla päivillä säilyttää osan aikaisemmasta voimakkuudesta.
11. Vanhuudella muka ei ole voimia! Eihän vanhuudelta vaaditakaan voimia. Sentähden onkin ikäluokkamme sekä lakien että perinnäistapojen nojalla vapautettu sellaisista toimista, joita ei voida suorittaa ilman ruumiinvoimia. Saatikka sitten, että meidät pakotettaisiin siihen, mitä emme voi, ei meitä pakoteta edes siihen, minkä voimme. Onhan monta niin raihnaista vanhusta, etteivät jaksa toimittaa mitään virkatehtävää tahi yleensä elämäntehtävää. Mutta tämä ei ole mikään vanhuudelle ominainen vika, vaan on se terveydentilasta riippuvainen. Kuinka heikko olikaan Publius Africanuksen poika, joka sinut otti pojakseen: kuinka arka tahi olematon olikaan hänen terveytensä! Ellei asianlaita olisi ollut näin, olisi hänestä tullut valtiolle toinen loistava valo, sillä hänellä oli runsaammin sivistystä yhtyneenä isän mielenylevyyteen. Mikä ihme on siis, jos vanhukset joskus ovat voimattomia, kun eivät nuorukaisetkaan voi välttää sitä?
On välttämätöntä vastustaa vanhuutta, Scipio ja Laelius, ja korvata sen puutteita huolellisesti. On taisteltava vanhuutta vastaan niinkuin tautia vastaan; on pidettävä huolta terveydestä sekä harjoitettava kohtuullisia ruumiinliikkeitä, käyttäen vain niin paljon ruokaa ja juomaa, että voimat virkistyvät siitä eivätkä herpaannu. Mutta pidettäköön huolta paitsi ruumiista vielä paljoa enemmän hengestä ja mielestä! Sillä nämäkin kuluvat loppuun vanhuudesta, ellei ikäänkuin valeta öljyä lamppuun. Ruumis rasittuu väsyttävistä harjoituksista, mutta mieli tulee keveämmäksi harjoittelemisesta. Niillä näet, joita Caecilius Statius nimittää "huvinäytelmän typeriksi ukoiksi", tarkoittaa hän herkkäuskoisia, huonomuistisia ja tylsistyneitä vanhuksia. Nämä viat eivät yleensä ole ominaisia vanhuudelle, vaan yksin toimettomalle, veltostuneelle ja uneliaalle vanhuudelle. Samoinkuin vallattomuutta ja himokkuutta tavataan enemmän nuorukaisissa kuin vanhuksissa, mutta ei silti kaikissa nuorukaisissa, vaan ainoastaan epävakaisissa, samoin tuotakin vanhain hupsuutta, jota nimitetään höperyydeksi, tavataan kevytmielisissä vanhuksissa eikä suinkaan kaikissa. Tuo vanha ja lisäksi sokea Appius hallitsi neljää vankkaa poikaansa, viittä tytärtään, suurta huonekuntaansa ynnä lukuisia turvattejaan. Hänen mielensä näet oli jännitetty jousen lailla eikä hän velttona vaipunut vanhuuden valtaan. Hänellä oli sekä arvonantoa että valtaa omaistensa keskuudessa; hänen orjansa pelkäsivät häntä, hänen lapsensa kunnioittivat häntä, kaikki pitivät häntä rakkaana; siinä kodissa vasta vallitsivat esi-isäin tavat ja kuri. Ainoastaan sikäli on vanhus arvossa pidetty, kuin hän pitää puoliaan, pysyy kiinni oikeudessaan eikä antaudu kenenkään valtaan sekä on omaistensa herra aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Sillä samoinkuin minua miellyttää sellainen nuorukainen, jossa on jotain ukkomaista, samoin minua miellyttää sellainen vanhus, jossa on jotain nuorukaisen tapaista; se joka pyrkii tällaiseksi, saattaa olla ruumiiltaan vanhus, mutta mieleltään ei milloinkaan.
Minulla on tekeillä "Muinaishistoriani" 7. kirja; kokoelen kaikki muinaisuuden muistotiedot; parast'aikaa juuri viimeistelen niitä puheita, joita olen pitänyt kaikissa merkillisissä oikeusasioissa esiintyessäni puolustajana; käsittelen augurien ja ylimmäisten pappien oikeutta sekä kansalaisoikeutta; harrastan suuresti myös Kreikan kirjallisuutta ja harjoittaakseni muistiani pythagoralaisten tapaan palautan joka ilta mieleeni, mitä sinä päivänä olen sanonut, kuullut tahi toimittanut. Tämä on henkeni harjoitus, tämä on sieluni kilvoittelu, enkä suuresti kaipaa ruumiinvoimia hikoillessani ja vaivaantuessani näissä toimissa. Olen ystävieni apuna oikeuden edessä, käyn usein senaatin kokouksissa ja esitän siellä omasta aloitteestani asioita, joita kauan olen paljon miettinyt, sekä puolustan niitä henkeni, enkä ruumiini voimilla. Ellen kykenisi tätä kaikkea suorittamaan, olisin iloinen lepotuolissani ajatellessani juuri sitä, mitä en enää voisi aikaansaada. Se, joka elää tällaisissa harrastuksissa ja hommissa, ei huomaa, milloinka vanhuus hänet yllättää. Niinmuodoin ikä huomaamatta hiljalleen vaihtuu vanhaksi eikä murru äkkiä, vaan sammuu ajanpitkään.
12. Sitten seuraa kolmas moitelause vanhuutta vastaan, nimittäin, että siltä, kuten sanotaan, puuttuu aistillisia nautintoja. Oi, miten ihanaa onkaan tämän iän tehtävä, jos se näet poistaa meistä juuri sen, mikä on moitittavin puoli nuoruudessa. Kuulkaa, hyvät nuorukaiset, mainion tarentolaisen Arkhytaan muinaista esitystä, mikä kerrottiin minulle ollessani nuorukaisena Tarentumissa Qvintus Maximuksen seurassa. Hän väitti, että aistillinen nautinto on turmiollisin pahe, minkä luonto on jättänyt ihmisille, ja että himot sitä haluten kiihottuvat hurjaan ja hillittömään hekkumoimiseen. Tästä johtuvat isänmaankavallukset, vallankumoukset ynnä salaiset neuvottelut vihollisten kanssa. Sanalla sanoen, ei ole mitään rikosta eikä yleensä mitään pahaatekoa, jonka harjoittamiseen nautinnonhimo ei yllyttäisi; yksinpä irstaisuus ja aviorikokset sekä kaikki sellaiset häpeätyöt saavat yllykettä vain aistillisen nautinnon viettelyksistä. Koska ei luonto eikä mikään jumala ole antanut ihmiselle mitään, joka olisi järkeä jalompi, niin ei mikään ole tälle jumalalliselle armolahjalle niin haitallista kuin aistillinen nautinto. Himon hallitessa ei kohtuudella ole mitään olopaikkaa eikä hyve missään tapauksessa voi saada mitään jalansijaa nautinnon valtakunnassa. Jotta tätä voitaisiin ymmärtää paremmin, kehoitti hän kuvittelemaan jotakuta henkilöä, joka olisi siihen määrään aistillisen nautinnon villitsemä, kuin yleensä voidaan ajatella. Hän arveli jokaisen empimättä uskovan, että tämä ei voisi suorittaa mitään henkistä työtä eikä saada mitään aikaan järjellään ja ajattelullaan, niin kauan kuin hän täten riehuisi. Siksipä ei ole mitään niin inhottavaa ja niin turmiollista, kuin aistillinen nautinto on, koska se kokonaan sammuttaa järjen valon ollessaan liian suuri ja pitkällinen.
Tästä oli Arkhytas puhunut samnilaiselle Gaius Pontiukselle, siis sen miehen isälle, joka Caudiumin taistelussa voitti konsulit Spurius Postumiuksen ja Titus Veturiuksen. Siten kestiystävämme tarentolainen Nearkhos, joka oli pysynyt ystävyydessä roomalaisten kanssa, kertoi meille kuulleensa vanhemmilta ihmisiltä. Tuon keskustelun aikana oli läsnä ollut ateenalainen Platon, jonka huomaan saapuneen Tarentumiin Lucius Camilluksen ja Appius Claudiuksen konsulivuotena.
Mitä tarkoittaa nyt tämä kaikki? Tietenkin sitä, että ymmärtäisitte meidän olevan suuressa kiitollisuuden velassa vanhuudelle, joka estää meitä haluamasta sitä, mitä ei sovi, jollemme me järjellisten syiden ja viisauden avulla kykene luopumaan aistillisista nautinnoista. Aistillisuus näet estää järkevää ajattelemista, se on järjen vihollinen ja niin sanoakseni sokaisee sielun silmät eikä ole missään yhteydessä hyveen kanssa. Vastenmielisesti kyllä poistin senaatista kunnon Titus Flamininuksen veljen, Lucius Flamininuksen 7 vuotta sen jälkeen, kuin hän oli ollut konsulina, mutta olin sitä mieltä, että irstaisuus oli leimattava häpeällä. Sillä ollessaan konsulina Galliassa suostui hän kemuissa kevytmielisen naisen rukouksista mestauttamaan erään niistä, jotka olivat vankeudessa hengenrikoksista tuomittuina. Hän pääsi rangaistuksesta veljensä Tituksen ollessa censorina juuri lähinnä ennen minua; me taas, minä ja Flaccus, emme voineet mitenkään hyväksyä niin törkeätä ja niin rikollista vallattomuutta, joka yhdisti henkilökohtaisen häpeän ja valtionviran häväistyksen.
13. Olen usein kuullut vanhoilta ihmisiltä, jotka vuorostaan sanoivat kuulleensa lapsuudessaan sen vanhuksilta, että Gaius Fabriciuksen oli tapana ihmetellä sitä, että hän ollessaan Pyrrhoksen luona lähettiläänä oli tessalialaiselta Kineaalta saanut tietää Ateenassa elävän erään miehen, joka väitti itseään viisaaksi, sekä tämän esittävän, että on arvioitava hekkumallisuuden mukaan kaikkia tekojamme. Kun Manius Curius ja Tiberius Coruncanius kuulivat tämän Fabriciukselta, olivat he toivoneet, että samnilaiset ja itse Pyrrhoskin saataisiin tuohon uskoon, jotta heidät saatettaisiin voittaa sitä helpommin, kun he olivat antautuneet lihallisten nautintojen valtaan. Manius Curius oli elänyt läheisessä ystävyydessä Publius Deciuksen kanssa joka ollessaan neljättä kertaa konsulina viittä vuotta ennen Curiuksen konsulikautta oli uhrannut henkensä valtion puolesta; Fabriciuskin oli hänet tuntenut ja niinikään Coruncanius. Sekä oman elämänsä että varsinkin vastamainitun Deciuksen teon perusteella päättelivät nämä miehet, että todellakin on jotakin itsessään kaunista ja jaloa, jota oman itsensä takia etsitään, ja jota kaikki kunnon ihmiset ajavat takaa hyläten ja halveksien hekkumallisuutta.