»Tehän olette vielä kuin nuori tyttö, rakas rouva Osdorff», sanoi tuo vanha paroonitar, joka muuten on siitä merkillinen, että hän osottaa hyväntekeväisyyttään enemmän teoissa kuin sanoissa. »Teiltä herrat varmaan ostavat ruusuja — —»
Siinä suhteessa minulla kyllä ei ollutkaan valittamista. Sain kymmenen ja kaksikymmentä markkaa joka kukasta, niin että voin omasta puolestani sievällä summalla kartuttaa illan tuloja. —
Pieni pääomani on huvennut jo ihan mitättömiin. Ei tee mitään.
Joulukuu 1901.
Jos tunnen iloa tai surua, sinä olet ystäväni, jonka puoleen aina käännyn, rakas kirjani. Minä olen kovin kipeä. Pelkään että tästä tulee pian loppu. Marraskuussa sain kerran verensyöksyn. Olen niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä. Usein kuljeksin tuntikausia huoneesta huoneeseen ja itken, itken lakkaamatta. D. tulee enää hyvin harvoin. Satuin kerran jossain kuulemaan, että hän hakkailee erästä rikasta leskeä. Niin tietysti…
Kaikki loppuu kerran. Ja kuitenkin minä tunnen värisyttävää kauhua ajatellessani kuolemaa, pitkää yötä ahtaassa haudan pimeydessä…
18 maalisk. 1902.
Niin, rakkaani, siinä sitä nyt taas ollaan. Elämä on alituista kiertokulkua. Vähän matkaa kun olet päässyt eteenpäin, niin huomaat olevasi samassa paikassa josta olit lähtenyt.
Minun hienot naistuttavuuteni ovat nyt muistoja vain. Asia oli tämmöinen. Helmikuussa olin kutsuttu teelle tohtorinna K:n luo, johon olen tutustunut yhdistyksessä. Kun kaikki muut vieraat olivat jo saapuneet, tulee vielä muuan morsiuspari, rouva K:n veli morsiamineen. Sulhanen oli nuori mies, tuossa viiden- kuudenkolmatta korvilla. En muista häntä koskaan ennen nähneeni, mutta heti huomasin hänen tuntevan minut, sillä hän nähtävästi hämmästyi, painoi sitten monoklin tiukemmin silmäänsä ja tuijotti hävyttömästi minuun. Vähän myöhemmin hän tunkeutui luokseni ja kuiskasi, luoden minuun silmäyksen, jonka tarkotus oli kai minut maahan masentaa: »Miten Te olette tänne tullut, Thymian?»
Katsoin häneen ylpeästi. »Mitä Te haluatte?» kysyin.