En milloinkaan esimerkiksi ole kenenkään »siveettömän» naisen kuullut niin häpeällisesti panettelevan lähimäistään kuin tohtorin rouva Th—— asianajajan rouva Z——iä, jotka kaksi ovat jostain syystä huonoissa väleissä. Jos »huono» nainen kiivastuu, niin se muistuttaa virtahevon puhisemista zoologisessa puutarhassa, se ei kuulu kauniilta, mutta se ei vahingoita ketään, korkeintaan sille nauretaan. Mutta annappas että tuo »siveä» rouva rupee ilkeäksi, niin sieltä tulee kuin myrkyllisen käärmeen pistoja, äänettömiä mutta kuolettavia… Oi, minkälaiset kielet on noilla hienon Berlinin naisilla, jotka jalomielisyyttä ja hyväntekeväisyyttä ammattinaan harjottavat!
Minulla olisi siitä juttuja kerrottavana, mutta aikani ja päiväkirjani ovat liian hyviä käyttää semmoiseen.
Niin, ja tämä hyväntekeväisyys sitten! Parasta on olla siitä puhumatta. Ajatella saa kukin mitä tahtoo. Hyväntekeväisyysiltamat ovat oikea maanvaiva. Joka ostaa ja maksaa kolmekymmentä pilettiä, pääsee yhdistyksen kunniajäseneksi, ja ken lunastaa sata pilettiä, saa ritarimerkin. Hyväntekeväisyysnaiset; itse eivät tavallisesti pane penniäkään likoon, he tyrkyttävät vaan toisille pilettejään ja — soittavat suutaan.
Helmikuussa olin eräissä arpajaisissa myömässä arpoja ja ne menivät kuin kuumille kiville. Kaikki nuoret tytöt kadehtivat minua. Jos niin tahtoisin, voisin lyödä laudalta vielä, nuo kananpojat joka ainoan. Sitä vain pelkään aina, että sattuisin kohtaamaan jonkun entisen tuttavan. Tähän saakka on kuitenkin kaikki mennyt hyvin. Kreivi pelkää samaa kuin minäkin ja kehottaa minua alinomaa vetäytymään takaisin.
Kreivini lahjotti minulle äskettäin satumaisen hienon alushameen, joka oli maksanut kolmesataa markkaa; se oli todellinen taideteos valkeasta silkistä keltaisine pitsikoristeineen ja olisi kelvannut hyvin vaikka kuningattarelle. Se tuotti minulle lapsellista iloa, mutta kahdeksan päivää ihailtuani sitä rupesin ajattelemaan, että silläkin rahalla mikä tuosta oli maksettu, voisi saada paljon hyvää aikaan. Lyhyesti sanoen, minä möin koko komeuden ompelijalleni sadasta kahdestakymmenestä markasta, hän luovutti sen jollekulle toiselle kolmenkymmenen markan voitolla, ja nuo sata kaksikymmentä markkaa annoin miehestään eronneelle poliisin vaimolle, joka asuu samassa pihassa kuin minä. Niillä tämä osti ompelukoneen ja toimittaa operoitavaksi poikansa, jolta on jalat käyristyneet sisäänpäin, ja minä saan tietysti täyttää mitä lisää tarvitaan.
Kun kreivi eilen kysyi, joko olin tuota hametta käyttänyt, tunnustin syntini hänelle. Hän ei suuttunut, mutta sanoi minun menetelleen tyhmästi, sillä täten hän oli tullut heittäneeksi lähes kaksisataa markkaa kuin kaivoon. Se on totta. Jos vastedes tuommoisia rupeen ajattelemaan, otan mieluummin heti rahan rahana.
Syyskuu.
Kreivini tahtoi pitää minut tämän kesää luonansa. Vietimme taas vähän aikaa hänen linnassaan Schlesiassa ja sieltä matkustimme Holsteiniin, jossa minä asuin Gremsmühlenissä sillaikaa kun hän oleskeli eräällä maatilalla lähellä Plöniä. Hotellissa oli paljon hamburgilaisia, mutta enimmäkseen poroporvarillista väkeä, ei yhtään entistä tuttavaa. Vasta ihan viime päivinä tapasin erään rouvan, jonka sisar tuntee Ludwigin ja hänen vaimonsa, mutta paljon en saanut sen kautta heistä kuulla. Sen hän kuitenkin tiesi, että lapsia niillä ei ole.
Siellä minä opin tuntemaan miellyttävän, vanhanpuoleisen herran Altonasta, ent. hallintoneuvoksen, ja myöhemmin myöskin hänen veljenpoikansa, reippaan ja vielä sangen nuorekkaan kapteenin. Me teimme usein yhdessä matkoja ympäristöön, joka on todellakin erinomaisen viehättävä, ja etsimme kaikki paikat, jotka mainitaan Vossin »Luisessa». Elokuun alussa molemmat herrat matkustivat Zoppotiin ja pyysivät minua mukaansa, johon olin hyvinkin halukas, Julius kun myöskin oleskeli elokuun siellä. Sattui niin onnellisesti, että kreivin täytyi juuri siihen aikaan lähteä Reinin varrelle tarkastamaan siellä olevaa maatilaansa, jonka joku hänen tuttavistaan halusi ostaa, ja minulla oli siten tilaisuus mennä minne tahdoin.
Julius asui perheineen eräässä huvilassa. Heti ensi päivinä kohtasin hänet rannalla. Ainoastaan kerran ennen olin nähnyt hänen vaimonsa, vuosia takaperin Apolloteatterissa ja silloin hän oli kalpean, kärsivän ja mitättömän näköinen; nyt en häntä heti tuntenutkaan, niin kaunis ja hieno oli hänestä tullut. Se vaikutti kuin pisto sydämeeni, sillä nyt tiesin, miksi Juliuksella ei ole enää muuta kuin ystävällisiä tunteita minua kohtaan. Kun näin hänet viehättävän vaimonsa rinnalla ja heidät molemmat lapsiensa keskellä — joista vanhin on tyttö, kaunis kuin kuva — tuli mieleni täyteen kateutta ja katkeruutta, ja vaivoin voin estää tunteitani ilmi puhkeemasta. Lähdin sentähden jo puolivälissä elokuuta taas pois ja olen täällä Berlinissä jälleen alkanut työskentelemään hyväntekeväisyysyhdistyksessäni. Viime viikolla olin paroonitar L—n luona, myömässä ruusuja pienten orpolasten hyväksi pidetyssä iltamassa.