Kukapa tietää miten kauan — —

Tahtoisin olla jumalinen voidakseni uskoa, että ihmiset saavat nähdä toisensa uudessa elämässä…

Huhtik. 1901.

Minä alan vähitellen kotiutua siinä poroporvarillisessa piirissä, johon »koroillani eläjänä» oikeastaan kuulun. Mitä kaikkea sitä voikaan saada aikaan parilla tuhannella markalla! Se minun olisi pitänyt tietää aikaisemmin. Jos hyvin käy, saan vielä rahan rintaani ja tulen kuvalehtiin.

On ihanaa omistaa rahaa. Sillä voi synnyttää niin paljon iloa. Minä itsehän en sitä tarvitse. Kreivi täyttää anteliaasti kaikki tarpeeni, jota paitsi Julius ja D. ovat aina valmiita heti antamaan, jos milloin sattuu minulle joitain ylimääräisiä menoja. Mutta monet muut ihmiset ovat pienen rahan puutteessa.

Tarvitsee vain pitää silmänsä auki ja joka puolella näkee köyhyyttä, kurjuutta ja surua. Ei voi todellakaan millään kauniimmalla tavalla käyttää rikkauttaan kuin silmät ummessa, avoimin käsin syytää sitä sinne, missä hätä ja puute suurimmat ovat.

Olen tosin tehnyt huonojakin kokemuksia. Valkealle Dorikselle tarjosin emännöitsijän paikan luonani, hän tulikin ja minä toivoin hänen hyvin viihtyvän uudessa toimessaan. Annoin hänelle runsaan palkan, hyvän huoneen ja paljon lahjoja, ja iltasin istuimme tavallisesti arkihuoneessa pakinoiden. Mutta vain kaksi kuukautta hän pysyi paikassaan. Eräänä sunnuntai-iltana hän läksi ulos ja sille tielleen jäi. Maanantaina sain kirjeen, jossa hän ilmotti haettavansa tavaransa pois. Hän oli tavannut erään vanhan rakastajansa ja lähtenyt tämän kanssa, sanoi itsellään olleen kyllä hyvän paikan minun luonani ja pitävänsä minut aina kiitollisessa muistossa, mutta halu veti kuitenkin enemmän entiseen toimeen, tarjoilijattareksi. Kaksi muuta entistä tuttavaa on minulla sen jälkeen ollut palveluksessani; toinen varasti mitä vain irti sai, toinen taas käyttäytyi kuusi viikkoa aivan moitteettomasti, mutta sitten hän alkoi öisin hilata miehiä taloon ja viimein tapasin keskellä päivää kyökissä hänen luonaan ystävän, aivan rappiolle joutuneen louis'n, enkä sen jälkeen tietysti enää voinut häntä pitää.

Hyväntekeväisyyteni kautta olen joutunut nyt aivan uuteen seurapiiriin. Pesijättäreni oli nimittäin saanut pieniä ja sairastunut lapsivuodekuumeeseen, minä kävin häntä katsomassa ja näin kauhistavaa kurjuutta, tein mitä voin, otin kaksi pientä raukkaa, jotka avuttomina ryömivät lattialla, toistaiseksi mukaani ja hoidin niitä kotonani. Eräänä päivänä kävi luonani diakonissa, joka luultavasti tuli katsomaan, saivatko lapset minulta oikeaa hoitoa, ja kun hän kuuli minun pitävän pienistä lapsista, kysyi hän, enkö olisi halukas rupeemaan jäseneksi äskettäin perustettuun naisyhdistykseen rintalasten hoitoa varten. En suoraan myöntynyt enkä kieltäytynyt, mutta noin kahta viikkoa myöhemmin tulee luokseni muuan rouvasihminen ja pyytää minua merkitsemään jotain hänen mukanaan olevaan listaan, sanoo tässä olevan kysymyksessä aivan uuden asian, nimittäin huolenpidon naimattomista äideistä ja heidän lapsistaan. Minusta se oli niin kaunis asia, että merkitsin heti sata markkaa, josta vieraani nähtävästi hyvin ilostui ja sanoi minulle heti nimensäkin. Tohtorinna S., sangen miellyttävä rouva; kyseli tietysti vähitellen yhtä ja toista minusta itsestäni, ja sai tietää että olen leski, en seurustele kenenkään kanssa ja olen enimmäkseen kotona itsekseni. Hän arveli sen tuottavan minulle iloa, jos voisin omistaa joutilaan aikani semmoisen hyvän asian palvelukseen kuin puheenaoleva. Hyväntekeväisyyden työmaa on niin laaja ja työvoimia on aivan liian vähä, hän lausui. Minä vastasin vältellen, mutta tohtorinna lienee puhunut muille käynnistään, sillä seuraavina päivinä tuli usein luokseni naisia listoineen, muutamat niistä ehdottivat oikein lähemmän tuttavuuden tekemistä ja tahtoivat väen väkisin minua yhdistykseensä, ja loppujen lopuksi suostuinkin lähtemään erääseen kokoukseen. Siitä alkaen olen ollut toimivana jäsenenä. Näyttää levinneen sellainen huhu, että minä olen muka rikas, hyväntekeväisyyttä harrastava nainen, sillä kaikkialle otetaan minut avosylin vastaan ja äskettäin ehdotettiin minut erään paikallisyhdistyksen johtokunnan jäseneksi, jonka ehdotuksen yleiskokous arvatenkin hyväksyy. Siten voi ihminen nykyaikana kohota arvossa, sormeaankaan liikauttamatta, jos hänellä vaan sattuu olemaan pientä rahaa vähän enemmän kuin itse tarvitsee taikka vielä paremmin pari liikaa satamarkkasta kukkarossaan. Kukkaro tekee ihmisen.

Kreivini mielipidettä minä tietysti kysyn aina, ennenkun tämmöisiin uusiin hommiin rupean, ja hänellä ei ole mitään tätä vastaan, varotti vaan minua liian paljon esiintymästä. Sitä tietysti en teekkään, mutta vasten tahtoanikin vedetään minua yhä enemmän etualalle.

Tämän kautta olen nyt saanut koko joukon uusia tuttavia, jotka, ollen sivistyneitä naisia ja omistaen moitteettomat seurustelutavat, oikeastaan sopivatkin minulle paremmin kuin entiset ystäväni Friedrichstrassen seuduilta. Mutta tokko nämä hienot, säädylliset naiset kohoavat niin kovin paljon yläpuolelle tuota toista maailmaa, sitä uskallan suuresti epäillä. En ajattele silloin sitä, mitä yleisen mielipiteen mukaan tavallisesti siveydellä tarkotetaan. Minun ajatukseni mukaan merkitsee tämä sana kaikkien ihmisten hyvien ominaisuuksien yleiskäsitettä, eikä tarkota ainoastaan yksityisten henkilöiden sukupuolisen elämän erikoisalaa. Paitsi sitä karkeaa ja oikeastaan vaan ulkonaista siveyttä, jonka ihmiset ovat itselleen rakentaneet, on olemassa toinen, hienompi sielun siveys, jolla ei ole tuon edellisen kanssa mitään tekemistä. Voi sangen hyvin kahlata molemmin jaloin liassa ja mudassa ja pitää siltä sielunsa puhtaana ja kirkkaana, samoin kuin toiselta puolen ulkonaisesti arvossa pidetty »siveä» nainen saattaa olla kokonaan kaikkea siveyttä vailla, kun alhaiset ajatukset, pikkumaisuus ja sisällinen halpamielisyys pilaavat ja myrkyttävät hänen sielunsa.