Kuluneina vuosina olen usein ajatellut, että hänessä oli paljon syytä minun onnettomuuteeni, mutta tuo hetki hänen hautansa ääressä saattoi minut unohtamaan tämän kaikki, ja nyt tiedän vaan, että hän on äärettömästi minua rakastanut. Rakastanut omalla tavallaan. Että tämä rakkaus ei ilmennyt semmoisella tavalla kuin kasvavan tytön etu olisi vaatinut, se ei ollut hänen vikansa. Hänen luonteensa ja taipumuksensa olivat hänen oman elämänsä kirous; eikä hän voinut mitään sille, että tämä kirous periytyi myöskin minulle.
Seisoin kauan, kauan hautojen edessä. Toinen oli painunut maahan, toinen vielä korkeana kumpuna. Puhelin itsekseni niiden kanssa. Ne eivät työntäneet minua luotaan, niiden mielestä minä en ollut »lutka», halveksittu, koditon katunainen, niille minä olin vaan lapsi, joka pitkien harharetkien perästä on palannut kotiin omaistensa luo.
Ja kun syysillan hämärä laskeutui hautojen yli, olin näkevinäni molempain vainajain nousevan kosteasta kirkkomaan mullasta ja avaavan sylinsä, ottaakseen minutkin ikuiseen lepoonsa, — antaakseen kodittomalle viimeisen, varman turvapaikan, josta ei kukaan häntä voi enää ajaa pois — —
Haaveita!
Tuuli vain ravisteli kellastuneita lehtiä ja illan hämärä laskeutui kuin tumma verho hautojen päälle.
Minun täytyi lähteä.
Katkera kaipauksen tunne kouristi sydäntäni. Vaivuin äkkiä polvilleni ja suutelin itkien maata, jossa rakkaani lepäsivät. Puoleksi tiedotonna hoin yhtä mittaa noita kahta sanaa: isä! äiti! enkä tiedä miten kauan lienen siinä maannut; kun viimein nousin ylös, olivat jalkani raskaat kuin lyijy, ja portista ulos astuttuani seisoin ensin jonkun aikaa muurin vieressä, sillä itku täytti kokonaan kurkkuni enkä voinut kyyneleiltäni nähdä askeltakaan eteeni. Sitten kävelin nopeasti pois. Frieda tädin lamppu paloi taas niinkuin ennenkin, kun kuljin siitä ohi. Epäröin hetkisen, sekunnin ajan olin kahden vaiheella, menisinkö sisään, mutta maltoin samassa mieleni. Mitäpä hyötyä siitä? Siitä olisi tullut surullinen kohtaus; tehtyä ei voi saada enää tekemättömäksi, hänhän kiroo minua myöskin ja olisi ehkä ajanut ovesta ulos.
Riensin takaisin ravintolaan, päästäkseni lähtemään niin pian kuin mahdollista. Ei ollut luultavaa, että Lene enempää kuin Meinertkaan pitäisivät suutaan kiinni, parissa tunnissa voi uutinen minun läsnäolostani levitä ympäri kaupunkia, ja silloin olisi kai ravintolan emäntä pian heittänyt minut kadulle tavaroineni, koska hän tämmöistä naista »ei ottaisi sänkyynsä yöksi.»
Kello puoli yhdeksän lähdin pois, matkustin läpi yön ja olin aamulla taas Berlinissä. Helpotuksesta hengähdin, kun olin jälleen omissa mukavissa huoneissani, ja koko tuo surullinen matka kuolleiden luo lokakuun sumussa tuntui nyt vaan pahalta unelta. Mutta päiviä, jopa viikkoja kului, ennenkun voin unohtaa Meinertin pirullisen naaman, ja muisto tuosta kauheasta neljännestunnista oikeusneuvoksen virkahuoneessa pani vereni kiehumaan heti, kun vain tuli tuo matka vähänkään mieleeni.
Nyt olen levollisempi. Hiljainen kaiho on vaan jäänyt mieleeni jäljelle. Välistä tuntuu minusta siltä, kuin olisin nyt vasta oppinut oikein tuntemaan isääni. Elävästä olin vieraantunut, kuollut kuuluu minulle kokonaan.