Oikeusneuvos laski kätensä olkapäälleni ja pyysi minua yksityishuoneeseensa juomaan hänen kanssaan kupin kahvia, ja minä suostuin siihen mielelläni, sillä tunsin olevani niin heikko, että vaivoin pystyssä pysyin. Oikein pelästyin nähdessäni itseni peilistä, niin olivat kasvoni pelottavan kalpeat ja huulet sinertävät.
Kuuma, väkevä kahvi teki minulle hyvää. Tuo vanha herra kohteli minua hyvin ystävällisesti. Hän on äskettäin joutunut leskeksi, tuskin on vuotta kulunut siitä kun hänen puolisonsa kuoli. Rohkaisin mieleni ja kysyin, oliko totta että isä oli ennen kuolemaansa toivonut saavansa vielä kerran nähdä minut. »Totta se on», hän vastasi, »minä tiedän varmaan. Hän olisi kovin mielellään tahtonut nähdä Teidät. Tämän on hän minulle personallisestikin lausunut. Mutta miten se sitten kävi… Te ette ollut äitipuolen suosiossa, ja naiset täällä pikku kylässämme — — Te ymmärrätte — — — niin, ja sitten tuli loppukin niin äkkiä, paljon pikemmin kuin oli osattu aavistaa. Muuten tietysti… Te olitte varmasti hänen sydäntään lähempänä kuin kukaan muu. Hänelle se oli onni, että pääsi niin pian pois, hänellä oli niin kovat tuskat.»
Kello kolmen aikaan sanoin hyvästi oikeusneuvokselle ja lähdin tapaamaan Leneä. Häntä itseään en kaivannut, mutta lapsia teki mieleni nähdä.
Lene nähtävästi ei heti ensi katseella minua tuntenut, ja sitten hän joutui vähän hämilleen. Hän tahtoi keittää minulle kahvia, mutta minä kielsin ja jäin odottamaan vain lasten kotiintuloa koulusta. Puhe ei tahtonut välillämme oikein sujua, minä en ollut sillä tuulella että olisin voinut keskustella jokapäiväisistä asioista, ja siitä mikä sydäntäni painoi, en saanut mitään sanotuksi. Lene on tullut mahdottoman paksuksi ja tavattomasti vanhentunut sekä näytti niin murheen murtamalta, että menetin kaiken haluni käydä tuomiolle hänen kanssaan.
Neljän aikaan tulivat lapset kotiin. Pojassa on hiukan isän näköä, muuten hän on toistaiseksi sangen ruma, punatukkainen ja kasvot oikein aito nulikkamaiset. Tyttö on Lene ilmi elävänä. Ei kovin iso, mutta lujaa tekoa, paksu vaalea palmikko niskassa, yksinkertaisesti mutta hyvin siististi puettu, terveet, soikeat ja jokseenkin miellyttävät kasvot, joita liian kömpelötekoinen nenä kuitenkin vähän rumentaa.
Olin tuonut muassani lapsille yhtä ja toista, makeisia, tytölle kauniin nuken ja pojalle leikkikaluja — paljonkos sitä lapsen mielen ilahuttamiseksi tarvitaan. Heidän piti antaa minulle kättä ja kiittää minua, koetin puhua heidän kanssaan pari sanaa, ja olin iloinen kun vihdoin olin päässyt pois sieltä. Tämä käynti rauhotti minua yhdessä suhteessa: pieni sisarpuoleni ei varmaankaan ole perinyt yhtään tippaa Claire Gotteballin kuumaa, levotonta verta. Hän ei lankee; tanakoilla jaloillaan hän on kyllä pysyvä pystyssä, hän ei ole mikään antilooppi, joka miesten metsästysintoa herättäisi. Jos hän siitä huolimatta lankeisi, niin se olisi teuraseläimen ja teurastajan suhde, mutta minä olen varma siitä: se tyttö ei lankee. Se on toinen Lene. Hänestä tulee kerran kelpo perheenäiti, joka kertoo lapsilleen joskus varottavana esimerkkinä tarun pahasta Thymianista, joka ei huolinut mistään neuvoista eikä varotuksista ja viimein »katuojaan kuoli» — —
Tällä välin oli kello tullut viisi. Auringon kirkkaat säteet valaisivat katuja, kimaltelivat ikkunaruuduissa ja heijastuivat punaisista tiilikatoista; ilma oli lämmin kuin toukokuussa. Mutta kaupungin ulkopuolella, missä kadut päättyvät vuokrapuutarhoihin, oli syksyn merkit jo selvät. Kirjavat georgiinit olivat taivuttaneet päänsä aitoja vasten, ja puiden lehdet olivat valjenneet ja rapisivat joka tuulenhenkäyksestä kuin kuivaneet hautaseppeleet.
Minä läksin kävelemään kapeaa tietä sululle päin. Vastustamaton voima veti minua siihen paikkaan, johon elämäni katkerimmat muistot ovat liittyneet. Niityllä, juuri siinä paikassa, jossa Elisabethin ruumis kerran oli maannut, oli poikia leikkimässä. He päästivät leijoja ilmaan, nauroivat ja huusivat… Onnellinen lapsuus! Minä seisoin kauan sulun vieressä ja katsoin veteen, joka pauhaten ja vaahdoten syöksyi avonaisten porttien läpi, ja ajattelin miten nyt olisi, jos silloin kerran tuo musta vesi olisi sulkenut minut syliinsä ja nyt olisin uusi ihminen… Minä uskon ihmisen nousevan uuteen elämään. Ja tahtoisin tietää, eikö hän entisestä elämästään vie mukanaan tuohon toiseen yhtään ainoata muistoa, hämärintäkään tietoisuutta siitä, mitä ennen on ollut — vaikkapa vaan varotukseksi vastedes paremmin elämään.
Sieltä menin hautuumaalle.
Muurin vieressä seisoi vanha pihlaja täpösen täynnä punaisia marjoja, joista me ennen lapsina teimme helminauhoja, kun olimme olevinamme kuningattaria. Askeleni kävivät yhä hitaammiksi, vihdoin seisoin vanhempaini hautain vieressä. Mitä mielessäni sillä hetkellä liikkui, sitä en osaa sanoilla kertoa. Menneinä vuosina olin melkein unhottanut olevankaan maailmassa ketään ihmistä, joka oli minuun yhdistetty veren ja sydämen siteillä. Mutta tuolla hetkellä kohosi mieleeni selittämätön tunne, joka pusersi veden silmistäni, kiihkeä halu nähdä isäni vielä kerran, vain yhden ainoan kerran, syleillä häntä ja sanoa hänelle hyvästi.