Se oli liikaa!
Tunsin käyväni ihan kalpeaksi. Koko ruumiini vapisi ja silmäni himmenivät. Minun täytyi äkkiä istua, sillä huone rupesi pyörimään silmissäni. En voinut hillitä itseäni, vaan lausuin tuon yhden sanan: »Konna!»
»Mitä rouva kreivitär suvaitsee käskeä?» kysyi hän ottaessaan setelipakan esille.
»Lukekaa rouvalle summa tähän pöydälle», sanoi oikeusneuvos.
»Kyllä, minä luen sen 'rouvalle'», vastasi Meinert merkitsevällä äänenpainolla ja nauroi pilkallisesti.
Silloin oli minun malttini kokonaan lopussa. »Te — roisto! Teillä olisi täysi syy häveten luoda katseenne alas minun edessäni sen sijaan että minua pilkkaatte. Niin juuri, maan alle tahtoisitte häpeästä painua, jos Teissä olisi hitunenkaan omaatuntoa ja kunniantunnetta. Minä — minä voin Jumalalle ja ihmisille vastata siitä, mitä olen tehnyt. Sillä kaikki olen tehnyt itselleni, en ole keneltäkään varastanut ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen kunniaansa, ei ole omallatunnollani yhtäkään ihmiselämää, jonka minä olisin perikatoon syössyt. Ja jos on jumalallinen tuomari ja me molemmat seisomme kerran hänen edessään, niin kyllä hän ratkaisee meidän välimme. Naurakaa Te vain! Ette ole Tekään vielä elämänne loppuun päässyt. Minä en ole koskaan kenellekään pahaa toivonut enkä tehnyt, mutta Teille toivon, että omassa ruumiissanne, omissa lapsissanne tulisitte kokemaan, mitä pahaa Te olette minulle tehnyt. Isien synnit kostetaan lapsille — — ehkä me vielä kerran tapaamme toisemme ja ehkäpä silloin minä voisin nauraa, jos olisin niin kehno kuin Te, konna — —»
»Te ette voi minua ensinkään loukata», sanoi hän, »katunaisella on puhevapaus — —»
Oikeusneuvos istui kirjotuspöytänsä ääressä selaillen asiakirjojaan, mutta nyt hypähti hän kiivaasti ylös, iski nyrkillään pöytään ja huusi jyrisevällä äänellä:
»Vaiti! Ei sanaakaan enää, herra Meinert! Minä kiellän jokaisen sopimattoman, loukkaavan sanan tätä rouvaa — niinpä niinkin! rouvaa — vastaan virkahuoneessani ja minun läsnäollessani. Te maksatte rahat, rouva Osdorf kuittaa, ja sillä hyvä.»
Pahasti irvistäen luki Meinert neljäkymmentä tuhannen markan seteliä pöydälle, minä otin kynän, jonka notarius minulle ojensi, ja kirjotin nimeni asiapaperin alle enkä katsonut enää Meinertiin. Kun hän oli mennyt ovesta ulos, istuin jälleen, olin niin voimaton, että pelkäsin pyörtyväni.