»Kyllähän täällä kerran puhuttiin, että hänestä olisi tullut Berlinissä jonkun kreivin vaimo, mutta se oli tietysti paljasta lorua. Rouva Gotteball itse ei usko sitä. Kreivikö naisi tuommoista ihmistä, jota ei toinen menisi hiilipihdeilläkään koskemaan! Uskokoon sen joka tahtoo. Vanha Gotteball sai viimeisinä hetkinään vielä oikkunsa ja tahtoi nähdä tyttärensä, mutta rouva ei tietysti sitä sallinut, eikä häntä suinkaan voi siitä moittia. Semmoista naista en minä vaan ottaisi sänkyyni yöksi. Eikä rouva Gotteball sitäpaitsi tiennyt, missä tuo naikkonen nyt kuljeksii, onko hän edes elossakaan.»
Nyökäytin päätäni ja sanoin: »Proviisori on siis kuitenkin lopulta syypää tytön onnettomuuteen. Ja hän on jäänyt apteekkiin?»
»Niinpä niin, hän on kykenevä mies, ja ukko oli viime aikoina vähän höperö. Eikä semmoista miehille niin suureksi viaksi lueta.»
»Eikö sitten Thymian peri mitään äidiltään?» kysyin. »Hänellähän oli varoja, mikäli olen kuullut.»
Emäntä ei tiennyt siitä mitään, josta huomasin Lenen pitäneen tämän asian viisaasti kyllä omana salaisuutenaan.
»Miten voi vanha neiti Gotteball?» kysyin vielä.
»Hän on käynyt kovin tylsäksi», vastasi emäntä, »mutta koettaa olla vielä kumminkin mukana. Veljensä luona ei hän ole käynyt moneen vuoteen, paitsi nyt ihan viimeisinä päivinä ennen hänen kuolemaansa. Kälykset eivät voi sietää toisiansa. Rouva Gotteball on äkeissään Friedalle, kun ei tällä ole mitään antamista hänen lapsilleen, vaikka hän oli tuota toista tyttöä pitänyt kuin kultaa kämmenellä. Nyt tietysti hänkin sitä kiroo.»
»Niin, niin, hänkin sitä kiroo…» sanoin minä ja kysyin Lenen osotetta, jonka sainkin tietää.
Kello yksi oli minun määrä olla oikeusneuvoksen luona. Tunnen tuon vanhan herran entisestään. Hän katsahti minuun terävästi silmälasiensa läpi, mutta minussa oli kylliksi ihmistuntijaa huomatakseni, että hänen kasvojensa ilme muuttui paikalla hyväntahtoisemmaksi. Pyysin kohteliaasti häntä jättämään pois nimityksen »rouva kreivitär» ja kutsumaan minua rouva Osdorfiksi. Heti senjälkeen tuli Meinert.
Jos hän olisi kohteliaasti ja välinpitämättömästi astunut luokseni, en olisi silmiäni räpäyttänyt. Olihan minulla ollut aikaa valmistautua tähän kohtaukseen, ja ainoa tunteeni sitä ihmistä kohtaan on mitä syvin ylenkatse. Mutta hän naurahti ivallisesti, teki minulle pilkoillaan syvän kumarruksen ja kutsui »rouva kreivittäreksi».