Oli jo myöhäinen, pimeä ja kylmä syysilta, kun pääsin perille. Kaupungin ympärillä leviävän lakean maan yllä kulkivat synkät pilvet kuin suuret mustat yölinnut. Lähetin kapineeni ravintolaan »Deutscher Hof» ja tilasin sieltä huoneen. Illallisen söin huoneessani ja sen perästä kävelin vielä vähän aikaa pimeillä kaduilla. Kun olin kulkenut torin yli ja tullut apteekin eteen, rupesivat polveni vapisemaan ja sydämeni melkein pysähtyi mielenliikutuksesta. Kiihkeä halu astua sisään valtasi minut samassa, ja ennenkun ehdin mitään enempää ajatella, olin noussut jo portaita ylös ja seisoin eteisessä. Avasin oven, astuin sisään apteekkiin ja pyysin piparminttupastilleja. Minulla oli tiheä huntu kasvojen edessä, mutta nuori mies, joka oli myömässä, ei olisi minua muutenkaan tuntenut. Konttorin ovi oli raollaan ja siellä istui pulpetin ääressä Meinert. Näin hänet selvästi. Hänen tukkansa on harventunut ja kasvonpiirteet käyneet terävämmiksi. Muuten hän on sama kuin ennenkin.
Eteisessä vallitsi suuri epäjärjestys. Lenen tavaroita oltiin juuri muuttamassa pois. Vaatekaappi isän makuuhuoneesta ja vierashuoneen piironki seisoivat lattialla, kirstuja ja laatikoita oli heitetty hujan hajan sinne tänne. Seisoin siinä hetkisen aikaa paikallani ja menneiden aikojen muistot välähtelivät sieluni silmien ohitse. Näin itseni lapsena juoksevan eteisen lattian yli, muistin sen illan, jona Meinert kantoi minut selässään yläkertaan, näin äitiä vietävän kirstussaan ulos ovesta ja elin vielä kerran sen kauhean iltahetken, jolloin Elisabethin itsemurhan jälkeen hiivin ylös pimeitä portaita — — sinä iltana, josta minun onnettomuuteni ovat alkaneet. Ja kun tulin ulos kadulle, tiesin viimeisen kerran elämässäni astuneeni synnyinkotini kynnyksen yli…
Senjälkeen kävelin vieläkin jonkun aikaa pitkin katuja. Frieda tädin ikkunoissa olivat viheriät käärekaihtimet alaslaskettuina ja niiden takana paloi lamppu… tuo entinen kiiltäväksi hangattuine messinkijalkoineen — minä tunnen sen niin hyvin — ja ikkunalaudalla oli kukkaruukkuja… aivan niinkuin ennen. Ja minä tiesin, että hän itse istuu sohvassa virkaten ja samalla lukien sanomalehteä tai jotain jumalista kirjaa, ehkäpä juuri sillä hetkellä vilahtaa hänen hyvässä, pienessä vanhanpiiansielussaan esiin muisto tuosta kadonneesta olennosta, joka iltapimeässä seisoo ulkona kadulla.
En nukkunut paljon sinä yönä. Aamulla söin tarjoiluhuoneessa, jossa emäntä, nuorenpuoleinen, minulle outo nainen, tervehti minua. Hänen kanssaan alotin keskustelun ja kyselin yhtä ja toista Gotteballin perheestä — sanoin ennen lapsena joskus käyneeni heidän talossaan.
»Niin, rouva Gotteball raukka jäi miehensä kuoltua kovin ahtaisiin oloihin», sanoi emäntä, »ja lapsetkin ovat niin nuoria, ja vasta siinä iässä, jolloin ne rahaa maksavat. Miehellä oli hirveät tuskat ennen kuolemaansa, niin se käy, kun sillä tavalla elää…»
»Millä tavalla sitten?» minä kysyin.
»Herra jumala, hän oli vallan kuin noiduttu naisväkeen, kutsuivat häntä täällä yleisesti — en minä ilkee sanoa miksi. Ennen naimisiin menoaan oli hän elänyt kaikkien emännöltsijäinsä kanssa. Yksi niistä oli hukuttanut itsensä. Semmoiset teot tulevat kostetuiksi, ja hänkin sai sen kyllä kokea omassa tyttäressään — se oli ensimäisen vaimon lapsi, tiedättehän —?»
»Muistan, muistan, Thymian. Kävin vähän aikaa samaa koulua kuin hänkin.
Mitä hänestä on tullut? Onko hän naimisissa?»
»Hänkö? Kaukana siitä! Minä en ole häntä tuntenut, olen ollut täällä vasta seitsemän vuotta ja hän oli jo sitä ennen lähtenyt pois. Hän kuuluu olleen erinomaisen kaunis, mutta tuommoinen, ymmärrättehän, josta ei saatu oikeaa ihmistä. Rouva Gotteball on siitä minulle itse kertonut, se ei ollut tietysti hänelle äitipuolena mikään vähäpätöinen asia ottaa sellaista olentoa tyttärekseen. Juuri viisitoista vuotta täytettyään antautui hän seikkailuun proviisori Meinertin kanssa, jolla nyt on apteekki, ja tämä teki hänelle lapsen. Hamburgiin hän kuuluu käyneen sen jättämässä eikä häntä sen koommin ole täällä nähty. Sanotaan hänen senjälkeen eläneen Hamburgissa ja Berlinissä katutyttönä, mutta ei kukaan oikeastaan tiedä, mitä hänestä on tullut. Eikö tuo lie jo katuojaan kuollut. Lokaan semmoiset kuitenkin aina lopulta sortuvat…»
»Niin, se on varma», sanoin minä, »lokaan ne sortuvat. Hän ei siis tullut naimisiin?»